9.11.2005

Yleensä en kärsi seurustelemattomuudestani.
Välillä minäkin kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä. Ehkä se on tuo pimeys ja yleinen ankeus.

15 kommenttia:

Lord Boredom kirjoitti...

Eiköhän tuo ole kuitenkin ihan tavallista, jopa tavallaan terveellistä, vaikka olisikin muuten sinut seurustelemattomuutensa kanssa. Ainakin minä kuvittelen läheisyyden olevan eräänlainen perustarve, jonka täyttäminen auttaa pitämään ihmistä järjissään (ei nyt sinänsä seurusteluun liity, mutta minä huomaan silloin tällöin tulevani mökkihöperöksi, jos olen liian kauan yksin, ilman mitään ihmiskontakteja pl. kaupan kassa; Siihen tietysti auttaa blogimiitit ja muut kaverit, mutta en usko niiden kuitenkaan täyttävän sitä aukkoa, jonka seurustelemattomuus väkisinkin jättää. Ei, vaikka kuinka olisi oppinut tulemaan toimeen sen kanssa).

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minusta tuntuu ettei elämässäni ole sellaista seurusteluaukkoa, tai sitten olen niin tottunut siihen etten edes huomaa puutosta.
Minusta tuntuu pelottavalta ajatus että seurustelukumppanin pitäisi pelastaa yksinäisyydeltä, siinä tulee mielestäni liikaa odotuksia ja vastuuta. Seurustelu varmasti tekee onnelliseksi, jos se menee hyvin, mutta en kai voi odottaa että joku ihminen tuo minulle onnen. Yksinäinen voi kai helposti olla suhteessakin. Minä en kyllä pidä itseäni yhtään yksinäisenä, vaikka elämäni voi siltä näyttääkin.

Minäkin tarvitsen toisten ihmisten seuraa oman rauhan lisäksi, tosin huomasin Hollannissa että minun oli aivan liian helppoa olla yksin ja vain kuluttaa aikaani. Tänä syksynä olen ollutkin sosiaalisempi kuin ehkä koskaan.
Oikeastaan en niinkään kaipaa henkistä läheisyyttä, en ole ajatellut miten se seurustelussa poikkeaa perheen ja hyvien ystävien läheisyydestä. En edes tiedä haluaisinko todella lähelle toista ihmistä henkisesti, niin että hän tietäisi mitä ajattelen. Oikeastaan minua aina ärsyttää se kun ihmiset ajattelevat tietävänsä mitä ajattelen mutta ehkä se olisi erilaista jos toinen oikeasti tietäisi.
Minä kaipaan oikeastaan fyysistä läheisyyttä, ei nyt välttämättä seksiä. Minun on ollut vaikeaa koskettaa toisia ja tulla kosketetuksi, millään tavalla. Luuln että se on muuttunut aikuistuessani.
Oikeastaan minä haluaisin rakastua, niin että tietäisi haluavansa olla toisen ihmisen kanssa ilman mitään epäilyksiä. En tiedä kykenenkö minä sellaiseen tunteeseen.

sisatto kirjoitti...

Taisit osua "seurusteluaukon" ytimeen! Enpä ollut tullut miettineeksikään, kuinka loppujen lopuksi fyysisen läheisyyden puute on keskeistä yksinäisyyden tunteessa. Kai se on jotenkin itsestään selvää, mutta tosiasiassa sinkkuna pystyy kokemaan kaikenlaisia "henkisiä" tai ainakin sosiaalisia läheisyyksiä helpostikin. Tietysti sitä voi kaivata arkeensa jakajaa tms. muita parisuhteen hyviä puolia.

Ehkäpä se on vain yleistä propagandaa, että sinkut mainostavat kaipaavansa "henkistä kumppanuutta" tai muuta tällaista platonista touhua. Tosiasiassa kaikki yksinäiset taitavat ajoittain kaivata yksinkertaisesti kosketusta tai sitä että voi koskettaa.

Ruska kirjoitti...

Muistan pitkiltä sinkkuvuosiltani tuon toisen ihmisen kaipuun, vaikka minäkin olen aina viihtynyt yksikseni enkä yleensä juurikaan murehtinut seurustelemattomuutta. Oikeastaan oli vaikea sanoa, mitä varsinaisesti kaipasi, koska oli tyytyväinen yksin, eikä ollut ketään konkrettista henkilöä, jota haluaisi.

Osaksi kyseessä on varmaan juurikin kosketuksen kaipuuta, mutta ainakin minä kaipasin myös tunnetta siitä, että olisin jollekin se kaikkein tärkein. Rakastamisen arvoinen.

Anonyymi kirjoitti...

Oikeastaan ikävintä on, jos on joku jota turhaan kaipaa, tai edes kuvittelee kaipaavansa.
Tai jos generoi jotain tunteita itsessään (valmiudessa rakastaa), mutta ei ole ketään johon niitä kohdistaisi. Ne menevät ikään kuin hukkaan.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minulle fyysinen läheisyys on tullut tärkeäksi ai tavoiteltavaksi vasta ihan viime aikoina. Ehkä se on suuri syy seurustelemattomuuteeni, henkisen yhteyden sai muuallakin ja fyysinen yhteys ei kiinnostanut.

ruska, tuo kuulostaa hyvin tutulta. Minäkin olen kaivannut sitä että olisin jollekin se kaikkein tärkein ihminen, että joku haluaisi minun olevan onnellinen ja muuta sellaista. Ehkä se sitten kuitenkin on sitä henkistä yhteyttä.

Anonyymi, en tiedä onko turhia tuntia. Jos rakastaa toista, ilman vastakaikuakin, niin onko se huono asia? Minä tunnen itseni välillä niin tunteettomaksi että olen kiitollinen huonommistakin tunteista. Paitsi ahdistuksesta.

Anada kirjoitti...

Aikoinani ajattelin, että kaikkein ikävintä sinkkuudessa on se, ettei kukaan rakasta. Ehkä siihen kiteytyi se fyysisen ja henkisen läheisyyden tarve.

Henkistä läheisyyttä olen saanut naispuolisilta ystäviltäni. Se on osittain samanlaista kuin tyttöystävieni kanssa, lukuunottamatta tietenkin sitä rakastamisen tunnetta. Mutta erityisesti sitä läheisyyttä, että tuntee olevansa samalla aaltopituudella toisen kanssa. Että se toinen on paras ystävä - uskon (ehkä hieman naivisti) siihen, että elämänkumppanin on hyvä olla myös se paras ystävä.

Fyysinen läheisyys on sitten eri juttu. Siihen liittyy niin paljon kosketuksesta aina seksiin saakka. Yhdenyön juttuja harrastavat varmaan hakevat sitä toisen ihmisen läheisyyttä omilla tavoillaan. Sama ilmenee tanssiravintoloissa - sielläkin moni käy juuri sen toisen ihmisen läheisyyden vuoksi.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Saavatkohan miehet henkistä läheisyyttä miespuolisilta ystäviltään?

Minulla on koulussa hyvä henkinen yhteys päällä, teen töitä kaverin kanssa kahdestaan ja joku siinä tilanteessa auttaa avautumisessa. Hieman hirvittää mitä jatkosa tulee sanottua. Ja olen aika iloinen että luokassa on muuten vain vaihto-opiskelijoita.

Anada kirjoitti...

Ehkä miesten välisestä keskustelusta ei helposti synny niin syvällistä. Tästä syystä ainakin omalta osaltani se henkinen läheisyys on jäänyt miespuolisten kaverien osalta vähiin jääden vain muutamaan kertaan about viidessä vuodessa. Mutta heiltä saakin sellaista "äijäläheisyyttä" eli tietynlaista me-henkeä.

Ja mietitäänpä kuinka monessa baarissa joku äijä on tullut selittämään naiselle ongelmiaan. Miehelle tämä ei varmaan lähtisi avautumaan niin helposti.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa hyvä uusi termi: "Äijäläheisyys." Sen voisi tarjoilla nätisti Planet Perfecton syöjättärille.
Näitä Näkymättömän keskusteluja on kiva seurata. Kukaan ei vouhota ja ollaan jollakin lailla tosissaan.

Hemminki kirjoitti...

Ei miehet saa mitenkään toiselta mieheltä fyysistäläheisyyttä, tai itse en ainakaan voisi sellaista saada. Joissain tapauksissa varmaan tämäkin on mahdollista. En voi kiistää etteikö kukaan tarvitsisi henkistä ja fyysistä läheisyyttä, itse ainakin sitä kaipaan. Itse asiassa kovin paljonkin, mutta näinä kuukausina se on ollut mahdotonta elämäntilanteen takia. Eron jälkeisiä tuntemuksia ja sitä kautta jollain tavalla ehkä luottamus suhteista on tullut mietitys eikä osaa tai halua ottaa riskiä että pettyisi taas, joten kärsin sitten ainakin toisen läheisyyden puutteesta.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä en tiedä saanko oikein keneltäkään fyysistä läheisyyttä, ei tunnu luontevalta esim. halata.
Voisin kuvitella että jos joskus seurustelisin ja sitten eroaisin niin voisin olla oikeasti yksinäinen, kun tietäisi mitä on menettänyt. Ilman kokemuksia on helppoa olla onnellinen.

sisatto kirjoitti...

Minä nautin eron jälkeen kyllä omasta rauhastani pitkään, tunteet yksinäisyydestä ovat tulleet myöhemmin, sinkkuuden pitkittyessä. Edelleenkin oma rauha on tärkeätä. Ehkä seurustelussa mukavinta on tietty läheisyysvarmuus: tietää että tarvittaessa saa läheisyyttä, fyysistä ja/tai henkistä. On sitten eri asia (ja yksilöittäin vaihteleva) kuinka paljon sitä läheisyyttä haluaa. Esimerkiksi minä en tällä hetkellä kovin mielelläni ajattelisi muuttavani mahdollisen seurustelukumppanin kanssa yhteen, mutta joku seurustelusuhde, jossa tapaisi muutaman kerran viikossa voisi vastata tämän hetken fiiliksiä ja läheisyystarpeita.

Äijäläheisyydestä vielä sen verran että se tosiaan on erilaista. Tai en minä tietenkään tiedä millaista on tyttöjen keskinäinen läheisyys. Miesten kesken voidaan puhua innostuneesti jostain asioista, esmes historiasta, tekniikasta tai muusta sellaisesta ja keskustelusta syntyy miellyttävä yhteisyyden tunne, vaikka mistään henkilökohtaisesta ja syvällisestä ei mainita sanaakaan. Mutta on minulla miespuolisia ystäviäkin, joiden kanssa tulee ajoittain puhuttua syvällisiä henkilökohtaisia asioitakin. Useimmiten tällaiset keskustelut käyn kuitenkin naisten kanssa.

Anada kirjoitti...

Suhteen loppumisen jälkeen nautin aluksi omasta rauhasta, vasta jonkin ajan kuluttua alkoi tuntea itsensä yksinäiseksi. Nyt olen tottunut tuohon omassa rauhassa olemiseen, enkä kaipaa enää niin paljon sitä fyysistä läheisyyttä. Mutta tietenkin sitä välillä kaipaa, kun muistaa millaista se parhaimmillaan oli.

Minäkään en oikein osaa kuvitella tällä hetkellä muuttavani jonkun kanssa yhteen. Tulevaisuudessa kylläkin, mutta se edellyttäisi toisen tuntemista. Muutaman kerran viikossa olisi tietysti mukava tavata.

Luulen, että tyttöläheisyys on hyvin läheistä, mutta myös hyvin ailahtelevaa. Monella tytöllä tuntuu olevan niitä parhaita ystäviä, jotka esimerkiksi vuoden päästä ovatkin vihamiehiä koska toinen on sanonut toiselle jotain. Miehillä ystävyys ei vaihtele niin radikaalisti - rähjäämisen jälkeen lyödään kättä päälle.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä en muista teinivuosien jälkeen olleeni riidoissa ystävieni kanssa, meidän ystävyytemme ei ole kovin ailahtelevaista. En kyllä muista milloin minulle olisi viimeksi sanottu pahasti, riitelyyn ei ole syytä. Henkistä läheisyyttä kyllä löytyy, olen ollut aika onnekas ystävien suhteen.
Parasta ystävää minulla ei kyllä ole koskaan ollut ja joskus olen sellaista kaivannut, ehkä vähän samaa kuin seurustelussa, sitä että olisin tärkein ihminen jollekin.

Blog Widget by LinkWithin