21.1.2006

Eilen tunsin itseni vähän aikaa todella epäkohteliaaksi, epäsosiaaliseksi, tylsäksi ja huumorintajuttomaksi.

Nykyään pystyn koulussa puhumaan koulututtujen kanssa, sellaistenkin joita en oikeastaan tunne mutta jotka kaikki tuntevat (en tiedä tuntevatko he minua). Yleensä keskustelu on aika kevyttä ja on aiheita joihin en voi millään osallistua (ryyppääminen ja tosi-tv) mutta olen muuttunut paljon rohkeammaksi. Eilen kuitenkin palasin vanhaksi näkymättömäksi itsekseni.
Olin koulun kahvilassa ystäväni kanssa, hän meni istumaan pöytään, jossa oli kaksi ihmistä jotka tunnen vain ulkonäöltä ja joista toinen on saksalainen. Ystäväni kyllä tuntee heidät ja pian heillä oli hauskaa, englanniksi. Minä istuin vieressä hiljaa, puhuin vähän ystävälleni, suomeksi. Jotenkin menin lukkoon, ei minulla ollut mitään sanottavaa tuntemattomille enkä jaksanut teeskennellä nauravani (sitä joutuu harvemmin tekemään, tietyissä tilanteissa nauran helposti. Minulla on iloinen nauru, niin äitini väittää). Eivätkä he edes tainneet huomata minua. Tunsin taas olevani se kömpelö ja tylsä luontevien ja itsevarmojen aikuisten joukossa. Sitä tunnetta vastaan olen taistellut pitkään ja päässyt niskan päälle, en enää tunne olevani se ainut huono ihminen hyvien yksilöiden joukossa.
Toisaalta, jos olisi ilkeä voisi ajatella että hekin olisivat jotenkin voineet huomata minut. Huomioimattomuus oli molemminpuolista.

Onneksi sitten piti juosta bussille ja unohdin koko jutun.

8 kommenttia:

tk kirjoitti...

Minusta se sosiaalisesti kömpelö ja osaamaton ihminen tuossa tilanteessa oli ystäväsi, hänen olisi pitänyt huomioida sinut paremmin ja esitellä näille muille - "tässä on ystäväni Näkymätön tyttö, en tiedä oletteko te tavanneet".

Sillä tavalla sinut olisi otettu mukaan tilanteeseen etkä olisi tuntenut itseäsi ulkopuoliseksi.

Hahmo kirjoitti...

Näkymätön Tyttö: Huh, tunnen tuon tunteen todella hyvin! Mutta uskoisin, ettemme ole ainoita, jotka tuntisi itsensä ulkopuoliseksi tuossa tilanteessa.

tk: Onkohan suomalaiset kasvatettu huonosti? Emme osaa tapoja? Siis me emme osaa esitellä toisia tms. Sellaista tapakulttuuriahan opetettiin vasta englannin tunneilla...

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Voi olla että ystäväni olisi pitänyt esitellä minut, mutta ehkä hän ajatteli minun tuntevan heidät, kyseessä on ihmisiä, jotka hoitavat kaikenlaisen kaluston lainaamisen koulussani ja olen kyllä joskus alkusyksystä toisen kanssa asioinut.

Olen kyllä itsekin äärettömän huono esittelemään ihmisiä. Tapakoulutus tekisi hyvää.

Hurina kirjoitti...

Komppaan täysin tk:ta. Ystäväsi olisi pitänyt esitellä sinut ja ottaa mukaan keskusteluun.

Sedis kirjoitti...

Jospa sitä vain avaisi suunsa ja osallistuisi. Kyllä siinä tulee sitten esitellyksiksikin. Muutenhan tässä saisi juosta esittelemässä itseään ja muita koko ajan.

Ja ainahan voi sanoa: "Esittelenpä tässä itseni kun ystäväni tässä ei näytä sitä tekevän" tai peräti pyytää ystävää esittelemään. Jälkimmäinenhän on osoitus jopa kiinnostuksesta. Jos on kiinnostunut, pitää se jotenkin osoittaa. Eihän elämä mitään teinirakkautta ole.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Sehän minua ärsyttikin, etten saanut sanottua mitään. Toivoin että olisin päässyt eroon muihin tukeutumisesta sosiaalisissa tilanteissa, se oli paha tapanni varjovuosinani ja osaltaan sai ystäväni hylkäämään minut.

Tajusin vasta muutama vuosi sitten että huomioimattomuus ei todellakaan ole hyvä tapa osoittaa kiinnostusta, ainakaan jos kiinnostuksen kohteilla ei ole telepaattisia kykyjä.

Lord Boredom kirjoitti...

"Huonoihin kausiin" varmaan pätee ihan yleisesti se, etteivät ne koskaan katoa lopullisesti, mutta aina kun ne iskevät uudelleen, kesto on lyhyempi. Näin siis omien kokemuksieni perusteella tiivistettynä, eli jos koet, ettei sanomani sovi tilanteeseesi, niin väännä sitä sopivasti niin, että sopii, sillä sitä kuitenkin tarkoitin ;-)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuo pätee hyvin ahdistukseeni. Ensimmäinen ahdistuskausi oli yllättävä ja kesti kolmisen kuukautta. Nykyään tiedän minkälaisissa tilanteissa ahdistun, yleensä, ja kaudet ovat lyhyempiä, vain muutamia päiviä, yleensä ei sitäkään. Silti toivoisin pääseväni niistä kokonaan eroon.

Blog Widget by LinkWithin