Istuin bussiin puolen yön aikaan Jyväskylässä. Yritin nukkua, muut matkustajat olivat äänekkäitä (aina vähän aikaa sen jälkeen kun tulivat bussiin). Olin perillä viiden maissa.
Lento Amsterdamiin lähti kaahdeksalta. En ollut ikinä matkustanut yksiin, en ollut varma siitä miten lentokentillä käyttäydytään. Minulla oli mukanani rinkka ja iso matkalaukku ja pieni matkalaukku, kaikki tarvittava puoleksi vuodeksi.
Schiphol oli iso ja ruuhkainen. Olin väsynyt, peloissani ja nälkäinen. En uskaltanut ottaa selvää junista, tiesin yhden junan aikataulun, sen lähtöön oli pari tuntia. Olin varma että joku varastaa matkatavarani tai yrittää myydä huumeita.
Matkustin yhdellä junalla Haagiin ja toisella Tilburgiin. Väsymys antoi rohkeutta ja soitin vuokraemännälleni, hän tuli asemalle ja istutti minut taksiin. Kaupunki näytti vieraalta.
Soluasunnon keittiö oli täynnä likaisia astioita ja olutpulloja. Huone oli kylmä ja näytti ankealta. Kämppikset olivat ystävällisiä mutta pelottavia ja heitä oli liikaa.
Kysyin tietä lähimpään kauppaan. Minulla oli kartta, oli lämmintä ja halusin olla yksin. Kävelin kaupungilla, söin hampurilaisravintolassa. Kämppikset luulivat minun kadonneen.
Nukuin hyvin, huone alkoi tuntua omalta.
Puolen vuoden aikana opin että polkupyörä on fiets, punaisilla teillä ei saa kävellä, opin sanomaan Skiphol ja Yytreht ja Tilbyrgh, opin ajamaan pyörällä, jossa ei ollut vaihteita eikä oikeastaan jarrujakaan. Opin kolmen sanan supermarket-kieltä (jaa, nee, dankje wel), opin nauttimaan kirjastosta maksullisenakin. Opin sen miten hankalaa arkielämä voi olla jos kaikki kirjoitettu tieto on vieraalla kielellä. Opin ymmärtämään junien kuulutuksia ja juna-aikatauluja. Opin että hollantilaiset syövät lounaaksi sämpylöitä joiden välissä on kananmunaa tai sipulia, opin että vohvelit ja belgialainen suklaa ovat liian hyviä. Opin käyttämään kaasuhellaa ja inhoamaan ruuanlaittoa. Kyllästyin goudaan.
Sain kuulla että Tilburg on Hollannin rumin kaupunki. Minulta kysyttiin syödäänkö Suomessa paljon kalaa ja kukaan ei ollut uskoa etten ollut ikinä palellut niin paljon kuin Hollanissa (toukokuussa huomasin että ikkunani sai laitettua myös aivan kunnolla kiinni ja sisälämpötila nousi hiemaan). Olin malliopiskelija opettajieni mielestä mutta en saanut ystäviä. Kävin pitkiä keskusteluja italialaisen vaihto-opiskelijakollegan kanssa, kaikesta mahdollisesta. Hän ei ollut ollut koskaan humalassa mutta kävi säännöllisesti coffee shopeissa. Hänenkin isänsä oli runoilija. Opiskelin taidetta, ahdistuin saamattomuudestani ja olin väsynyt. Olin yksin ja katsoin paljon televisiota, ruoka- ja antiikkiohjelmia BBC:ltä. En seurannut paikallisia tapahtumia. Juttelin koululla yhden Värttinä-fanin kanssa, kävin kesällä toisen koulututun luona syömässä.
Matkustelin lauantaisin. Halusin nähdä kaiken ja olla tehokas. Kävin noin 22 kaupungissa, parissakymmenessä kirkossa, ehkä viidessätoista museossa ja kävelin tuntikausia. Sunnuntaisin vain nukuin.
Minulla kävi perheenjäseniä kylässä ja puhelinlaskut olivat järkyttäviä. Kaipasin suomen kieltä. Huomasin miten helppoa on unohtaa ennakkoluulonsa kun on mahdollisuus puhua jonkun tutun kanssa. Huomasin miten helppoa on olla yksin ja päätin olla sosiaalisempi Suomessa.
Olin täydellisellä lomamatkalla. Huomasin inhoavani Amsterdamia mutta pitäväni Utrechtistä ja Maastrichtista. Nautin Belgiasta.
Ajattelin liikaa ja aloitin elämäni Näkymättömänä tyttönä.
Palasin Suomeen heinäkuisena tiistaina. Matkatavaraa oli noin neljäkymmentä kiloa (kaksi suurta pakettia oli lähtenyt jo Suomeen). Junassa oli joku vika ja juutuin Dordrechtiin pariksi tunniksi. Pelästyin ja hermostuin ja soitin äidilleni Suomeen. Ajoin taksilla lentokentälle, mukana oli äiti ja tytär matkalla mallikisoihin. 60 euroa. Ehdin koneeseen, selvisin Suomeen.
Olen onneksi unohtanut tuon päivän yksityiskohdat.
En kaipaa Hollantia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
5 kommenttia:
Mielenkiintoinen kertomus, vaikka sisälsikin ahdistavia elementtejä - tai tarkemmin sanottuna sellaisia, että minua ne olisivat ahdistaneet ihan liikaa, että olisin ikinä selviytynyt tuollaisesta. Ehkä tämä siksi olikin minusta mielenkiintoista luettavaa.
Olet ehkä maininnut tämän joskus aiemmin, mutta kun en muista, niin kysyn: olivatko kämppiksesi hollantilaisia vai olivatko hekin muista maista tulleita?
Oli siinä paljon ahdistavaa ja jälkeenpäin ne asiat muistaa ehkä paremmin. On helpompaa kirjoittaa yksinäisyydestä ja ruokaongelmista kuin siitä miten ihanaa oli maalata alastonmallia isolle paperille, kun luokassa oli hiljaista, suurista ikkunoista tulvi valoa ja kaikki sujui. Tai se tunne kun saavuin ensimmäistä kertaa Amsterdamin rautatieasemalle, olin oikeasti ulkomailla, suuressa maailmassa ja selviydyin. Tai kun näin ja kuulin meren paratiisisaareni rannalla. Kilometrikaupalla pehmeää hiekkaa, jatkuvaa tuulta eikä liikaa turisteja.
Kämppikseni olivat suurimmaksi osaksi hollantilaisia, kymmenestä kämppiksestä yksi oli saksalainen. Hän oli läheisimpiä ihmisiäni siellä, ei oikeastaan kaveri mutta mukavaa seuraa ja itsekin vaihto-opiskelijana oltuaan ymmärsi asemaani. Toisaalta välillä alkoi ärsyttämään hänen huolenpitonsa, esimerkiksi siitä että olin liikaa yksin
Yleensä vaihto-opiskelijat asuvat keskenään ja sellaisessa asuntolassa minäkin olisin saattanut saada ystäviä. Olen kuitenkin iloinen alivuokralaishuoneestani hollantilaisten opiskelijoiden asuntolassa. Vaihtareiden asuntolat olivat kaukana keskustasta (minä asuin ehkä vajaan kilometrin päässä), rauhattomia, siellä oli jatkuvasti bileitä ja tavaroita vandalisoitiin ja varastettiin ja vuokrakin oli korkeampi kuin minulla. Meidän asuntomme taas oli rauhallinen ja kämppikset oikeasti mukavia. Jos olisin ollut rohkeampi olisin saattanut ystävystyä heidän kanssaan paremmin, joidenkin tyttöjen kanssa minulla olikin todella hyviä keskusteluita. Pojat olivat vieraampia ja yhtä melkein pelkäsin (hän tuli aina huutamaan seinäni takana asuvan pojan oven taakse) ja suurena joukkona kämppikset olivat pelottavia. Jotenkin minua ei houkutellut viettää iltojani heidän joukossaan, kuunnellen heidän hollanninkielisiä juttujaan (aika usein kun olin läsnä he puhuivat vain hollantia). Mieluummin olin huoneessani ja katsoin telkkarista mitä halusin ja luin.
Ja minua kyllä ihmetyttää miten selvisin koko jutusta niin hyvin, ilman mitään oikeita ongelmia.
Meni minunkin vaihto-opiskeluni vähän niin ja näin. Puhelinlasku oli aina miljoona ja ähötin koko ajan samassa kaupungissa. Viimeisen kuukauden olin sosiaalinen, kun uskalsin paremmin tutustua toisiin suomalaisiin, vaikka kyseiset suomalaiset olivat miehiä.
Siitä on jo yli 2 vuotta. En ole palannut, vaikka joka kuukausi olen asiaa miettinyt. Olisi hyvä palata, sillä lähdin vääristä syistä.
Minun kaupungissani oli kuulemma muitakin suomalaisia, mutta heidän löytämisensä olisi ollut aika hankalaa. Minun koulussani oli yksi suomalainen mieshenkilö, jonka tunsin jo ennestään, tai tiesin kuka hän oli mutta liikuimme vähän eri piireissä. Nykyään olemme ihan hyviä tuttuja. Kaupungissa oli myös kaksi tyttöä, jotka tunsin ennestään aika hyvin ja jotka onnistuin tapaamaan kaksi kertaa (tai toisen heistä). Olin jotenkin niin eristettynä muista vaihtareista. Kaupungilla kyllä törmäsin pari kertaa suomalaisiin, ehkä työmatkalaaissiin. Se oli hyin hämmentävää enkä ikinä sanonut mitään.
Minustakin tuntuu että lähdin osittain vääristä syistä, minulle oli sanottu että se on hyvä tilaisuus ja kaikkien pitää lähteä ja tottelevaisena tyttönä lähdin. Ei se tietysti ollut niin yksinkertaista mutta vasta paaikan päällä tajusin mitä haluan opinnoiltani ja sainkin sen. Työni ovat muuttuneet rohkeammaksi tuon ajan jälkeen.
Pidin sielläkin päiväkirjaa http://ereine.livejournal.com/ (Livejournal oli ainoa alusta jonka muistin siinä vaiheessa).
Lähetä kommentti