Musiikkiarvuutuksessa jäi arvaamatta viidestätoista vain kaksi, aika hyvin. Arvaamatta jääneet olivat nro 2 The Coral ja nro 7 Gjallarhorn.

Minun teki mieleeni kirjoittaa jotain noista kaikista ja niistä lauluista:

1. Kaiser Chiefs: Born To Be A Dancer
Viime kesä oli liian kuuma ja lähinnä istuin kotona ja katsoin televisiota (tämä tapahtui siis Hollannissa). Katsoin Live8:n (miten tuo pitäisi taivuttaa?) uteliaisuudesta, harvemmin olen pitänyt tuollaisten hyväntekeväisyysjuttujen musiikista mutta Kaiser Chiefs ja Oh My God tekivät vaikutuksen. Palattuani Suomeen muistin bändin ja tutustuin musiikkiin enemmän. Born To Be A Dancer on aika hyvä, musiikki on sopivan iskevää ja yksinkertaista ja se mukana on hauskaa laulaa. Olisin taatusti pitänyt tästä teininä.

2. The Coral: It Was Nothing. Tämä liittyy edelliseen Help: A Day In The Life -levyn kautta, tämä laulu löytyy siltä, samoin kuin Kaiser Chiefsin versio I heard it through the Grapevinesta. The Coral on liian laahaavaa minun makuuni, tai tämä yksi laulu on, ei huono mutta kyllästyisin jos sitä pitäisi kuunnella radiosta useita kertoja päivässä. En kyllä tiedä onko The Coralilla mitään suosiota Suomessa, olen tiputtautunut kärryiltä popmusiikin suhteen, nykyään kuuntelen radiosta vain virsiä ja klassista.

3. Faith No More: Digging A Grave
Tätä en olisi kuunnellut teininä, kammosin kaikkea vähänkään raskaampaa musiikkia (luultavasti johtuen ystävieni ala-asteella aiheuttamasta traumasta; he olivat vannoneet etteivät ikinä kuuntelisi heviä ja yhtäkkiä alkoivatkin kuunnella Alice Cooperia). Olin joskus ihastunut netin välityksellä tyyppiin, joka kuunteli ennen kaikkea Faith No Morea, niihin aikoihin raskaampi musiikki alkoi miellyttämään minuakin vähän (siskoni kautta tutustuin myöhemmin System Of A Downiin, se on hyvää jumppamusiikkia). Pidän laulajan äänestä.

4. Bobby Fuller Four: I Fought The Law
Tämä päätyi soittolistalleni pelkästään Clashin takia, pidän kyllä heidän versiostaan enemmän.

5. The Byrds: Mr. Tambourine Man
Liittyy edelliseen, molempiin tutustuin etsiessäni musiikkia äitini nuoruudesta. Suosikkini löytöjeni joukossa oli The Animals mutta ei Byrdskään todellakaan huono ole. Musiikkimakuni on laajentunut hämmentävästi aivan viime vuosina, siitä olen iloinen.

6. Mylo: Mars Needs Women
Minä en pidä konemusiikista, siihen saakka musiikkimakuni ei ole vielä laajentunut. Tai pidän joistain poikkeuksista mutta niiden pitää tehdä aika paljon enemmän töitä vakuuttaakseen minut kuin vaikka 50-luvun iskelmän (pidän Metro-tytöistä).

7. Gjallarhorn: Solbön/Åskan
Eräs ihminen tutustutti minut sekä Gjallarhorniin että blogeihin. Teki hyvin. En ole perehtynyt juurikaan kansanmusiikkiin, enkä tiedä luetaanko tämä edes siihen, mutta pidän todella paljon heidän vauhdikkaammista lauluistaan. Tekee mieleni pyöriä ja tanssia ja se on aika harvinaista.

8. The La's: I.O.U.
Tästä olen puhunut aiemminkin. Sellaista musiikkia, joka vetosi minuun 17-vvuotiaana ja edelleenkin.

9. Nancy Sinatra: It Ain't Me Babe
Nancystakin on ollut joskus puhetta. 60-luvun musiikki kuulostaa yksinkertaiselta ja viattomalta, vaikka varmasti oli kaikkea muuta (ehkä Nancy Sinatrassa minuun vetoaa leikkimielinen seksuaalisuus, vaikka jotkut laulut ovatkin aika rankkoja). Kuuntelen sitä kuitenkin paljon mieluummin kuin vaikka kaupallisia nuorisokanavia.

10. Manic Street Preachers: Out Of Time
Joskus Manic Street Preachers oli minulle maailmankaikkeuden paras bändi. Nykyään en oikein jaksa kuunnella heitä ja minua alkoi ärsyttämään se teennäisyys mikä teini-iässä tuntui hienolta. Miksi pitää sanoa jotain mitä ei edes tarkoita vain provosoidakseen muita? Nicky Wire on kyllä edelleen aika lähellä miesihannettani ja heistä on hienoja kuvia. Pidän eniten nykyään heidän cover-versioistaan, paras on Can't Take My Eyes Off You, tämä Rolling Stones-lainakin on aika hyvä. Pidän James Dean Bradfieldin äänestä, hän on oudolla tavalla seksikäs.
Jos laskin oikein olen nähnyt Manicsit keikalla neljä kertaa, nautin joka kerrasta. Varmasti nauttisin vieläkin, vaikken voi enää pitää itseäni fanina. On aika vaikeaa päästää irti jostain itselle tärkeästä.

11. Lee Hazlewood: Ain't The Lovin' Kind
Lee Hazlewoodin viehätys on hämärää niin minulle kuin äidillenikin, joka on alkanut vähän ihmettelemään musiikkimakuani (toisaalta hänellä on nyt mielenkiintoinen musiikkikokoelma, kiitos minun ja tuttavapiirin taitelijan). Kyse on varmaan seksistä.

12. The Beatles: Eight Days A Week
Löysin Beatlesin vasta pari vuotta sitten, enkä edelleenkään ole perehtynyt heihin tarpeeksi. Suosikkejani ovat yksinkertaiset iloiset laulut, kuten vaikka Yellow Submarine. Paras on kuitenkin Eleanor Rigby joka rauhoittaa minua surullisuudestaan huolimatta.

13. Primal Scream: Miss Lucifer
Tämä on oikeastaan aika rasittava laulu enkä muutenkaan ole Primal Screamin fani. Liian psykedeelistä minun makuuni.

14. Army Of Lovers: Sebastien
Tämä on suorastaan lapsuusajan, tai varhaisteini-iän, suosikki. Minulla oli kolmen kasetin kokoelma, yksi Erasuren kokoelma, yksi Abban kokoelma ja Army Of Loversin Gods Of Heaven And Earth. Sisälläni asuu pieni drag queen, joka pitää kaikesta ylidramaattisesta ja Army Of Lovers vastaa hyvin siihen tarpeeseen. Sebastien on yksi parhaista heidän lauluistaan, toimii edelleen. Ballad Of Marie Curiekin on aika hyvä. Uudestaan löytämieni laulujen joukossa ei ole Heterosexualitya, joka hämmensi kovasti silloin aikoinaan (ja aiheutti sen etten kehdannut kuunnella kasettia silloin kun vanhempani olivat paikalla).

15. Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Komia on aina komia
Tähän liittyy yksi parhaista festarimuistoistani. Vuosi taisi olla 2001 ja olimme siskoni kavereiden kanssa Provinssirockissa ja minulla oli välillä todella kurjaa. Emme mahtuneet leirintäalueelle joten nukuin teltassa pellolla, jossa ei ollut vesipistettä (sisko nukkui autossa) ja muutenkin oli hankalaa. Musiikki kuitenkin auttoi. Sinä vuonna esiintymässä oli joku massasuosikki Limp Biskit tai Offspring tai molemmat, päälavan lähistöllä ei tehnyt mieli viettää aikaa, varsinkin kun inhoan väkijoukkoja ja humalaisia ja niiden yhdistelmää. Minä kuuntelin pienempien lavojen luona pienempää musiikkia ja suurin löytöni oli Lauri Tähkä, jota aluksi pidin iskelmänä ja niin minulle sopimattomana (musiikkimakuni laajentuminen saattoi alkaa tästä vuodesta). Yllätyin positiivisesti, kunnon rockia ja vielä niin eksoottisin maustein (kun on epämääräisen keskisuomalainen ja kaipaa juuria niin kadehtii kunnon heimoidentiteettiä ja murretta).
Toinen löytö oli Cleaning Women, joka sai minut tanssimaan. Loistavaa musiikkia.