Muutakin kuin romantiikkaa

Olin lamaantunut epäonnestani: kuudentoista vuoden elinaikanani minulla oli ollut vain yksi ystävä, ja hän oli paljastunut metafyysiseksi koettelemukseksi.

Amélie Nothombin Antikrista on aika ahdistava kirja, onneksi ei kuitenkaan pelkkää kurjuutta ja päähenkilön kiduttamista, ja onneksi se on aika lyhyt. Kirja on vähän liian lähellä omaa elämääni, tosin minulla ei tietysti ollut oikeastaan kovinkaan kurjaa. Tai en ainakaan muista sitä. Minua häiritsee etten muista miltä minusta tuntui teini-ikäisenä, aika ennen kuin täytin 20 vuotta tuntuu aika kaukaiselta (ennen kuin pienen hermoromahduksen vai mikä se olikaan). En muista millaista minulla oli ystävieni kanssa silloin kun he eivät olleet suuttuneita minulle. Pilkkasivatko he minua? Eivät ainakaan joukolla, meidän porukassamme ei kiusattu muuten kuin eristämällä. Se muistan ettei heihin (tai muutamaan heistä) voinut luottaa, ainakaan salaisuuksien kanssa. Oli aina pakko kertoa kehen oli ihastunut, vaitiolo tai ihastumattomuus ei ollut vaihtoehto, jos halusi olla normaali. Siihen kyllä pystyi luottamaan että he huusivat salaisuuksiani silloin kun meidän koulun poikia sattui käymään pihassamme, voi olla että huusivat muidenkin salaisuuksia.
Samaan poikaan ei saanut olla ihastunut kuin joku muu, silloin olisi varmasti käynyt samoin kuin Take Thatin kanssa. Minä olin Robbie Williamsin fani, samoin eräs toinen tyttö. Pidettiin todennäköisempänä että Robbie olisi pitänyt tuosta toisesta, minä jouduin tyytymään Gary Barlowiiin (mutta olin Robbien fani salassa).
Oli meillä varmasti välillä hauskaakin.

Antikristan Blanche on oikea näkymätön tyttö.

Eilen luin Claudia Ruschin kirjan Stasi tiskipöydän takana, sekin oli aika lyhyt. Ja yllättävän hauska aiheeseensa nähden. On vaikeaa uskoa, että DDR on oikeasti ollut olemassa.