Osuin vahingossa blogiin, jossa puhutan pettämisestä ja parisuhteen ulkopuolisista ihastuksista. Se ei jäänyt mieleeni, vaan se vanha ajatus että pitää kerätä mahdollisimman paljon kokemuksia, ettei sitten vanhana kaduta. Minusta tuo tuntuu yhtä järjettömältä ajatukselta kuin se että täysillä eläminen vaatii jatkuvaa menemistä ja tulemista ja ryyppäämistä ja kiirettä ja seksiä, minä kuvittelisin sen ennemmin tarkoittavan läsnäoloa ja nauttimista siitä hetkestä missä milloinkin on. Tuoko kokemusten keräily oikeasti onnea? Minä valitsisin mieluummin tasapainoisen onnellisen elämän kuin vaikka sellaisen, johon mahtuu paljon seksiä vaikka kenen kanssa, vaikka se olisi hyvääkin.

Olen laiska, en halua kehittää itseäni jatkuvasti eikä minulla ole tavoitteita, muuta kuin selvitä hengissä mahdollisimman hyvin, olla onnellinen ja olla loukkaamatta muita. Ehkä se estää henkisen kasvun mutta ainakin olen tyytyväinen elämääni. On tietysti asioita, jotka voisivat olla paremmin, ulkonäössäni ja luonteessani, mutta en joko välitä niistä tai välitän mutta olen liian laiska ja opin elämään niistä huolimatta (tai ainakaan se ei syökse minua syvään itseinhoon). Itsetyytyväisyys on kai vaarallista enkä olekaan tyytyväinen itseeni, vain elämääni, jos se on mahdollista (minun olisi oikeastaan pitänyt jo mennä nukkumaan, ajasta huolimatta). Hämmästyn sitä miten monilla ihmisillä tuntuu olevan tarkka käsitys siitä minkä näköisiä heidän pitäisi olla, miten laihoja ennen kuin he voivat olla tyytyväisiä (hämmästyin tänään myös siitä että on oikeasti naisia, jotka kasvattavat hiuksiaan vuosikausia, vain päästäkseen vihille nutturan kanssa). En minä ole onnellinen tai tyytyväinen aina (esimerkiksi nyt olen lähinnä ärsyyntynyt siitä että olen liian pihi ostaakseni kunnon särkylääkkeitä) mutta en usko että onnellisuus vaatisi muutosta elämässäni.