Puhuin äsken puhelimessa mummoni kanssa, ehkä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Tuntui oudolta ja en oikein keksinyt sanottavaa. Suhteemme on lämmin mutta etäinen ja tunnen syyllisyyttä siitä etten käy kovin usein mummolassani. Hän on nyt sairaalassa, taas. Kaikkien muiden vaivojen joukkoon on liittynyt murtunut lonkka. Nyt hän kuitenkin muisti asuinpaikkani ja kuulosti aika pirteältä.
En tiedä ahdistaako minua se että olen huono ihminen vai isovanhempieni vanhuus ja sairaus (mummonikin on 80-vuotias, ukki yli 90). Lapsena kävin mielelläni mummolassa, myöhemmin se muuttui hankalaksi. Kai silloin kun isovanhempani muuttuivat autettaviksi ja hoidettaviksi, vaikken minä edes ole sitä joutunut tekemään.
Tekstit
2 kommenttia:
Sama on minullakin kun pappa on 89 ja minä olen lähimpänä asuva sukulainen. Eli papasta huolehtiminen on eniten minun vastuullani. Nyt kun pappa on niin vanha niin kylässä yritetään käydä muutaman päivän välein (varmaan paljon enemmän mitä keskivertovanhus saa kyläiliöitä) katsomassa vointia ja käydä seurana.
Fanta
Minä luulen että olisi helpompaa jos isovanhempani asuisivat lähellä, nyt sinne on liian pitkä matka tervehdyskäynneille ja pidemmät vierailut saattavat olla kaikille liian rankkoja.
Lähetä kommentti