Viime aikoina olen alkanut pitämään vartalostani oikeasti. Ainakin silloin kun olen yksin kotona ja voin käyttää isoa ikkunaa peilinä, kaikki näyttää siinä sopivan epätarkalta (tässä vaiheessa voisi sanoa ettei ikkunaani näe kuin aika pitkän matkan päässä olevasta toimistorakennuksesta kiikareilla ja jos joku sitä sattuisi harrastamaan niin suotakoon se ilo hänelle).
En tiedä miltä alastomuus tuntuisi muiden ihmisten joukossa, uimahallia ei lasketa. Yksin se on helpompaa kuin se on ollut (ehkä tänä kesänä en näe painajaisia silloin kun on liian kuumaa nukkua muuten kuin alasti, yleensä näen silloin unia siitä että joku tuijottaa minua). On aika vaikeaa unohtaa kaikki vaikat ja mutat ja vertailut: pidän vartalostani, vaikka reiteni ovat paksut ja en ole vieläkään normaalipainoinen ja pidän vartalostani, mutta ei se kuitenkaan ole oikeasti hyväksyttävä (niin kuin sillä olisi jotain väliä). Ja se vertailu muihin, tuokin ihminen on minua laihempi ja parempikuntoinen, silti hän ei ole tyytyväinen, ei kai silloin minullakaan ole oikeutta olla. Kotona nuo unohtuvat, suurimmakssi osaksi aaikaa ja kodin ulkopuolellakaan en niitä niin ajattele.
Ulkonäköni näyttää kyllä määrittävän aika paljon sitä mitä olen. Joku muu saattaisi itää vartalostaan silloin kun seselviää tehtävistään, on hyväkuntoinen ja kivuton. Minulle tuo tuli vasta äsken mieleen.
Tulevaisuus ja ensi syksy hermostuttavat. Eniten hermostuttaa muuttaminen. On tyypillistä että päässäni pyörii eniten joku aivan typerä asia, muuton suurin ongelma tuntuu olevan se miten saan pakastemarjat muutettua uuteen paikkaan. Vältän muuttoauton ja apulaisten ajattelua, muutto on yksi niitä harvoja tilanteita, joissa minun pitää pyytää apua ja se on vaikeaa. Viimeksi muutin saman talon ylempään kerrokseen ja kuljetin sinne viikon aikana kaien muun paitsi isoimmat huonekalut,, kannoin koulun jälkeen aina pari muovikassillista kirjoja ylös. Huonekalujen kanssa minua auttoi ystävä. Seuraavassa muutossa ei sentään tarvitse raahata nelikymmenkiloista monitoria (toivottavasti saan sen kaupatuksi).
Eiliset vohvelit ovat yllättävän hyviä paahdettuina.
Tekstit
6 kommenttia:
Nainen on kuin kasvi, joka ennemmin tai myöhemmin puhkeaa kukkaan. Kukkia on erilaisia, mutta mikään niistä ei ole ruma.
*taputtaa käsiään* Kunpa mäkin pystyisin samaan, siis hyväksymään vartaloni. Jotenkin tämä maailma on mut niin aivopessyt, että en varmaan voi hyväksyä itseäni koskaan.. Surullista.
Olen itsekin vihdoinkin saanut lopetettua sen ajattelun, etten voi olla tyytyväinen kroppaani kun joku laihempikaan ei ole..
Joskus on huvittavaa ajatella että 10 kiloa sitten en voinut hyväksyä vartaloani(tunsin itseni mm.lihavaksi). Mutta nyt olen tyytyväinen kroppaani, enkä enää tunne itseäni edes lihavaksi. (Taulukoiden mukaan olen normaalipainon ylärajoilla.)
Hih, tuttua tuo että näyttää omasta mielestään hyvältä hämärässä ikkunaheijastuksessa. :)
Tosin se ei minusta johdu ihan pelkästään siitä, ettei ikkuna peilaa "virheitä" niin selvästi, vaan ihan siitä, että siinä ikkunaheijastuksessa on jotain ihan esteettisesti miellyttävää pehmeyttä - kuin vanhassa valokuvassa.
Välillä itse mietin, että olisinpa lihaksikkaampi tai äijämäisempi tai... aina jotain muuta. Toisaalta pidän itse vartalostani - vaikken olekaan saanut siitä muilta hyviä kommentteja. Huonojakin vain pari kertaa - nekin lähinnä sitä luokkaa, että "sä oot tuommoinen ruipelo, olisit enemmän rotevampi".
Vaan olisihan se mukava kuulla joltakulta, että oot ihanan sporttinen :)
Itsestään pitäiminen ei minulla kestä loputtomiin mutta toisaalta silloinkaan kun en ajattele että minulla on kaunis vartalo en vihaakaan sitä, se vain on ja ei sillä ole niinmerkitystä. Itseviha (tuo on kyllä liian vahva sana) kohdistuu nykyään enemmän luonteeseeni ja siihen etten ole tarpeeksi hyvä. En kyllä muista olenko koskaan ajatellut että ulkonäköni on pilannut elämäni tai en voi olla onnellinen koska olen niin ruma, olen kuitenkin aina ollut onnellinen.
Lähetä kommentti