Lord Boredom kirjoitti eilen kaunokirjoituksesta ja tekstaamisesta. Olen aikaisemminkin esitellyt käsialaani, se on aihe johon en kyllästy. Joskus teininä minulla oli aika teinimäinen käsiala, siitä tulee mieleen 13-vuotiaana pitämäni päiväkirja, joka voisi olla melkein kenen tahansa 13-vuotiaan kirjoittama (kaverini pitivät aivan samanlaisia päiväkirjoja, lähinnä niissä oli poikien nimiä sydämin ympäröityinä). Silloin kai tärkeintä oli joukkoon häviäminen, vaikken siinä oikein onnistunutkaan ja elämäni ei silloinkaan ollut ihan stereotyyppisen teinimäistä (tai minulla ei ollut voimakasta murrosikää, en muista koskaan vihanneeni vanhempiani). Jossakin vaiheessa se muuttui, ehkä minäkin. Muuttuvaisuus on kai käsialani tärkein piirre, kirjaimet voivat olla erilaisia samassa lauseessakin (en ole saanut päätettyä onko ä:n päällä pisteitä vai viiva).


Olen iloinen siitä että opin vanhan kaunokirjoituksen, meidän koulussamme me olimme viimeinen luokka. Sillä voi yrittää tehdä vaikutuksen ikätovereihinkin, jotka oppivat uuden tyyliin. Kirjoitukseni ei kyllä ole enää kovin sujuvaa, varsinkaan mustekynällä. Silti minusta on hauskaa että kirjoitustyylini on melkein sama kuin tässä aarteessani, ehkä isoisän aikaisissa kirjainkorteissa. Zetasta en ole ihan varma mutta käteni väitti tuon olevan yksi mahdollisuus. Kirjainkorttien tyylisestä zetasta en pitänyt, kuten en äksästäkään, ne rikkovat kirjoituksen. F on suosikkini, muutenkin pidän lenkillisistä kirjaimista.


Tämä on oikea ja aika tavallinen esimerkki käsialastani, epätavallista siinä on lyijykynän käyttö (vältän niitä viimeiseen asti mutta nyt olin kadottanut muut kynät, siis tussit, kuulakärkikynistäkään en pidä). Suurin syy siihen että pidän käsialastani on se ettei se ole kilttiä ja siistiä ja käytännöllistä. Se vie paljon tilaa, siitä ei oikein saa selvää (vai saako?) ja se on vaihtelevaa ja kallistuu vähän minne sattuu. Se lohduttaa minua silloin kun tuntuu että olen vain kiltti ja kunnollinen ja täsmällinen ja asioista perillä ja tylsä.