Vanha hoitotätini oli kuulemma kuollut. Hän toimi miehensä kanssa perhepäivähoitajina, vähän perinteisten isovanhempien tyyliin, mies oli isovanhempieni ikäinen, vaimo ilmeisesti nuorempi. Olin muissakin paikoissa hoidossa ja tuosta minulla on vain hyvin hämäriä muistoja ja niistäkään en voi olla varma. Muistan auringonpaisteen ja kuistin ja sen että siellä oli mukavaa. Tai sitten se oli joku valokuva.

Äitini välitti myös sen suru-uutisen että niiden aikojen suuri ihastukseni oli mennyt naimisiin ja hankkinut lapsiakin. Onneksi pääsin hänestä yli joskus 4-vuotiaana. Hänestä minulla ei ole mitään muistoja.

Olin tuon paikan lisäksi ainakin yhdellä perhepäivähoitajalla, kerran hänellä oli sijainen joka syötti meille herkullista lakritsirouskukastiketta. Onneksi se on vain lievästi myrkyllinen ja vanhempani eteviä sienestäjiä, lääkäriin meidät kyllä vietiin heti. Sen jälkeen en ole juuri sieniä syönyt (johtuu todennäköisesti aivan jostakin muusta, olin noin 2-vuotias tuolloin). Olin myös jossain päiväkerhossa ja kahdessa päiväkodissa. Toinen oli todella suuri ja tarkasti järjestetty, lapset olivat tiukasti eroteltuina iän mukaan, ulkoilualueetkin olivat aitauksia jonne ei vahingossakaan saanut kukaan vääränikäinen mennä. Toinen päiväkoti oli sen vastakohta, siellä olin kaksi vuotta muutettuamme Tuulenkylään. Päiväkoti oli pieni, siellä oli silloin vain oman pihan lapsia, kaikki oli tuttua. Päiväkoti toimi omassa pihassa, leikimme samoilla paikoilla ja samojen ihmisten kanssa kuin vapaa-ajallakin ja lapsia ei jaoteltu iän mukaan ryhmiin, siellä oli vain yksi ryhmä. Parasta oli se ettei minua pakotettu päiväunille niin kuin edellisessä paikassa. Ihmetyttää ettei minulle jäänyt pahempia traumoja siitä että minut pakotettiin muiden mukana pilkkopimeään huoneeseen kuuntelemaan kun muut nukkuvat, vaikka he tiesivät aivan hyvin etten nukkuisi kuitenkaan, yritin kyllä mutta en onnistunut. Minulla oli siellä ystävä, joka kutitti jalkapohjiani ennen kuin nukahti (muilla oli kerrossängyt, minä ja ehkä jotkut muut jouduimme tyytymään lattialla oleviin patjasysteemeihin), ehkä se ehkäisi traumat. Tai sitten lapset eivät saa niin helposti traumoja. En tiedä syntyikö minulle silloin tapa viihdyttää itseäni itsekeksityillä tarinanpätkillä (nykyään ne muistuttavat lähinnä saippuaoopperoita).