Joskus onnistun vakuuttamaan itseni siitä että oikeasti olen sosiaalinen ja ihan suosittu, tai ainakaan minun seuraani ei kauheasti vältellä.
Joskus taas olo on kuin yläasteella. Yritin houkutella ihmisiä syömään, turhaan. Menin yksin istumaan, ketään tuttuja ei tietysti ollut ruokalassa (tekniikan yksikön ruokala on tällä hetkellä eniten ärsyttävä asia, siellä mikään ei toimi niin hyvin kuin omassa ruokalassamme, joka on suljettu kesän vuoksi). Vähän ajan kuluttua pöytään istuu yksi tuttu, joka huomaa paremman tutun toisessa pöydässä ja vaihtaa sinne. Sitten istun yksin ja katson kun sarjakuvakurssilaiset vilkaisevat minuun päin ja kävelevät toiseen suuntaan. Lopulta pöytään tuli istumaan joku aivan tuntematon, minua vastapäätä. Tilaa oli muuallakin.
Ruoka oli sentään hyvää ja joku sentään huomasi minut, joku yrmeän näköinen mies (mutta parempi sekin kuin täydellinen näkymättömyys).
Ja olisin minä kai voinut seurata sitä pöytää vaihtanutta (jonka syy pöydän vaihtoon oli hyvä), jos en olisi rypenyt itsesäälissä ja jos kävely ei olisi epämiellyttävää sen varpaan takia (joskus lukioaikoina minulla oli ties mitä outoja vaivoja joita kävin näyttämässä terkkarille, ehkä vaivat ovat palanneet samankaltaisen elämäntilanteen myötä). Ainakaan nyt ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä etten ehdi tänään vesijumppaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
Hmm, itse olisin varmasti toiminut samoin kuin sinä, olisin jäänyt yksin pöytään ja katsomaan, kuinka toinen vaihtoi "parempiin" syömiskavereihin. Jos minä olisin vaihtaja, niin sanoisin toiselle että "hei, tule, mennään tuonne", enkä vain hiljaa vaihtaisi toiseen pöytään. Se on töykeää.
Joka tapauksessa, minun nähdäkseni olet silti sosiaalinen. Jos yritit ihmisiä syömään, niin eikö se ole jo merkki mittavasta sosiaalisuudesta? Vaikka vähänpä toisten sanomisilla ja vakuutteluilla on merkitystä itsesäälin hetkillä :-/
Minulla on joskus ollut samanlaisia havaintoja ollessani syömässä. Jotenkin sekin menee ohi, jos joku valitsee "paremman" tuttavan, niin olen siitäkin mielissäni, ainakin saa ahmia rauhassa, eikä tarvi keksiä sanomista. Toisaalta sekin on mukavaa, jos joku istuutuu seuraksi.
Totuuden nimissä pitää sanoa että tuo tyttö mutisi jotain lähtiessään, ehkä hän pyysi mukaan.
Olin eilen kyllä muuten aika sosiaalinen, juttelin samalla kurssilla olleiden tuttujen ja muutaman tuntemattomankin kanssa, kahvillakin kävin seurassa jossa oli yksi vieras eikä hänen kanssaan ollut mitään ongelmia. Ylipäätään puhuminen ei ole ongelmani.
Syön kyllä mieluiten muiden seurassa, ruokatunnit ovat yleensä aika hauskoja. Olisin kyllä eilenkin saanut lounasseuraa, jos olisin mennyt syömään puolitoista tuntia myöhemmin. Olen niin tottunut siihen että minulle on ystäviä joiden kanssa voi mennä syömään että puolituttujen syömään houkuttelu on vaikeampaa.
Hmmm... Pistin sinulle äsken postia tuonne sähköpostiisi.
minä syön kyllä mieluiten yksin, ellei seurana ole hyvä ystävä. ahdistavaa, kun tuntuu, että täytyy keksiä jotain puheenaiheita eikä pysty keskittymään syömiseen. pahinta on jos joku opettaja tulee samaan pöytään, sitäkin on minulle tapahtunut.
välillä kuvittelen, että keittiöhenkilökuntakin jo puhuu minusta, kun olen aina melkein yksin, että eikö tuollakaan ole ystäviä. nimim. vainoharhainen.
Hahmo: Luettu on ja vastattu
Tristis: Puolituttujen, varsinkin sellaisten jotka tuntevat toisensa hyvin ja juttelevat jostain bileistä, kanssa syöminen on ahdistavaa mutta muuten nautin pöytäseurasta. Jossain vaiheessa minulle tapahtui jotain ja minulla on äärettömän harvoin vaikeuksia keksiä puheenaiheita. Ainoastaan silloin kun toiset ovat pelottavia tai todella harvasanaisia on puhuminen vaikeaa, hiljaisten ihmisten kanssa tunnen itseni aina lörpöttelijäksi. Ehkä se on seurausta siitä että vietän niin paljon aikaa yksin.
Opettajat syövät meillä eri puolella ruokalaa mutta kerran yksi opettaja sattui samaan pöytään, juttelimme esim. Hollannista. Hän on kyllä yksi helpoimmin lähestyttävistä opettajistani, yksi on niin pelottava että toivon etten koskaan joudun hänen kanssaan samaan pöytään.
Itse en ole sieltä sosiaalisemmasta (olen kai sellainen piilososiaalinen) päästä niin silloin on oikeastaan helpottavaa olla sellaisen puheliaamman seurassa, jolta kuitenkin saa puheenvuoron. Se nimittäin alkaa olla jo todella outoa jos minä tunnen itseni lörpöttelijäksi. Tosin yleensä miehet ovat olleet näitä vaisumpia puoliskoja, ja hermostuksissaan on joko hiljaa, odottaen toisen ohjailevan keskustelua tai sitten höpöttää ihan mitä sattuu kiinnosti toista kuulla tai ei. Kunhan vain aika kuluu sen verran, että voi kohteliaasti (tai töykeästi) liueta paikalta. Esim. saa kahvin juotua...
Uskon, että sosiaalisuus luo sosiaalisuutta. Olen huomannut, että sosiaaliseksi pystyy oppimaan. :)
Minä olen harvemmin vieraiden miesten kanssa tekemisissä, varsinkaan kahden kesken mutta heidän kanssaan on kyllä enemmän ongelmia kuin vieraiden naisten. Miehille on muutenkin vaikeampaa puhua kuin naisille. Miespuoliset koulututut ovat aika sosiaalisia itsekin ja heidän kanssaan en ole juuri koskaan kahden.
Minua vähän ihmetyttää tämä puheliaisuuteni, teininä taisin olla aika hiljainen. Minulta puuttuu esto henkilökohtaisten asioiden puhumiseen, mukavien vieraiden ihmisten kanssa voi puhua vaikka mistä. Kuitenkin viihdyn hyvin yksin enkä ole erityisen sosiaalinen.
Lähetä kommentti