Saksalainen turisti kysyi tietä Asemakadulle. Minä pyörin vähän aika paikoillani siinä toivossa että se ilmestyisi eteeni, sitten vastasin englanniksi etten tiedä ja ehkä se on tuollapäin ja ehkä se on tuonsuuntainen katu, menee poispäin asemalta. (Niin se menee, se olisi ollut seuraava katu oikealla) Turisti ei tainnut ymmärtää mutta kiitti, saksaksi.
Kun kävelin pois huomasin että he olivat löytäneet toisen oppaan, pitkän ja vaaleatukkaisen ja energisen näköisen. Hän puhui varmasti täydellistä saksaa ja osasi kadunnimet ulkoa.
Hävettää ettei osaa auttaa ja ei osaa puhua oikeaa kieltä vaikka on opiskellut sitä koulussa kuusi vuotta ja kirjoittanut eximian ja ei osaa katujen nimiä vaikka on asunut kaupungissa melkein neljä vuotta.
Kotimatkalla muistin mitä minun olisi pitänyt ainakin osata sanoa: "Ich weiß nicht". Ja "Kommen Sie, bitte", jos olisin tiennyt sen kadun.
Toivottavasti heillä on hauska loma. Viime kesänä törmäsin sattumalta erääseen hollantilaiseen pariskuntaan odottaessani junan vaihtoa eräässä pienessä kaupungissa. Hekin olivat matkalla lentokentälle ja Suomeen, Helsingistä Ouluun ja Oulusta vuokra-autolla Lappiin. Olisin päässyt heidän kyydissään lentokentälle kun kävi ilmeiseksi ettei junia kulje. Menin kuitenkin taksilla.
Olen kehittänyt oudon mieltymyksen Kingis mokka -jäätelöön, vaikka inhoan kahvia.
Tekstit
6 kommenttia:
Minä tunsin itseni Brysselissä moukaksi kun en osannut ranskaa, mercin sentään.
Vähän kyllä harmittaa se että olen tuhlannut aikaa kieleen jota en pysty käyttämään, opiskelin saksaa lähinnä koska joku kieli piti valita ja ranska vaikutti liian vaikealta. Kun en ollut kauhean motivoitunut en myöskään oppinut kunnolla. Hollannissa saksasta oli vähän hyötyä, tosin ruotsista vielä enemmän. En olisi kyllä selvinnyt tuosta tilanteesta ruotsiksikaan (jag vet inte...)
Kun asuin Oulussa, opettelin kaverini kanssa kartasta ulkoa Oulun keskustan kadut pystysuunnassa ja vaakasuunnassa. Oli ihan hyödyllistä, sitten pystyi puhuun katujen nimillä eikä siten, että paikka x on sen ja sen kaupan vieressä.
Albertinkatu, Saaristonkatu, Kauppurienkatu, Pakkahuoneenkatu, Hallituskatu, Asemakatu.
Rantakatu, Aleksanterinkatu, Torikatu, Kirkkokatu, Isokatu, Uusikatu.
Hmm, en luntannut, kauan piti kyllä muistella, joten en ole varma, menikö oikein. Onhan siitä jo muutama vuosi aikaa...
Mä luin lukiossa kans saksaa (kirjoitin jopa b:n), mutta en osaa puhua tai kirjoittaa sitä enää yhtään. Ymmärrän kyllä kohtuullisen hyvin kirjoitettua tekstiä, puhetta silloin, jos puhutaan hitaasti. Kai siitäkin sitten jotain hyötyä voi olla.
Minä opettelin reittejä, jostain syystä kadun nimet olivat liian vaikeita. Jyväskylässäkin asuin kaksikymmentä vuotta enkä tiedä kaikkien keskustan katujen nimiä.
Minulla on välillä vaikeuksia jopa muistaa mikä sen kadun nimi on jolla asun Oulussa, mutta siihen ihan hyvä syy, sitä ei käytetä osoitteessa. Kadunnimen muistan nykyään yleensä mutta talon numero on vaikeampi.
Voi olla että saan jotain tyydytystä siitä että olen vähän hukassa ja epäkäytännöllinen, kapinaa järkevää minääni vastaan mutta toisaalta katujen nimien osaaminen olisi aika käytännöllistä.
Minä olen viime aikoina ollut niin huonosti tekemisissä saksan kanssa etten tiedä mitä ymmärtäisin. Kyllä varmaan jotakin puheesta ja yksinkertaisia tekstejä, itse saisin tuotettua muutaman lauseen. Aika surullista.
Ruotsalainen turisti kysyi multa viime kesänä tietä Senaatintorilta Helsingin rautatieasemalle. På svenska. Menin ihan änkäksi ja jotain sönkötettyni repesin nauramaan hulluna. Ruotsalainen alkoi nauraa myös ja halata rutisti minua. Se oli hassu ja hauska tilanne, enkä ihme kyllä edes pistänyt pahaksi, vaikka tuntematon vanhempi setä yhtäkkiä halasikin...
Liiolii, hauska tarina. Ei tuollaisia tilanteita pitäisi ottaa niin vakaavasti, eilenkin harmittelin pitkään että olin epäonnistunut.
Nuo tilanteet tulevat yleensä niin äkkiä että sitten vasta jälkikäteen osaa sorvata lauseita. Mitä ärsyttävintä että kyllä sitä SITTEN osaa vaikka mitä ja millä kielellä tahansa.
No tämäkin tulee näin jälkikäteen, kun huomasin aikaisemmin kommentoineeni parisuhteista hiukan väärillä sanoilla että "jos osaa puhua tavallisista asioista osaa tarvittaessa puhua vaikeammistakin". Yksi anonyymi oli laittanut kommentin jonka avulla tajusin sanoneeni väärin mitä tarkoitin. Tarkoitin tähän tapaan:
Jos on opetellut kommunikoimaan poikaystävän/tyttöystävän/puolison kanssa, ja onnistunut luomaan luonnollisen puheyhteyden, ongelmista puhuminenkin onnistuu - huom! kunhan sitäkin harjoitellaan. Hyvin usein siinä tilanteessa nainen on se opastava osapuoli. Tottakai on olemassa suhteita joissa puhutaan pelkistä jokapäiväisistä asioista, mutta sitä en sitten oikeaksi keskusteluksi nimittäisikään.
Toivottavasti tämä selvensi. Olen kyllä viestinnän alan ihminen mutta kuten huomaatte, ei se tahdo onnistua. Heh heh.
Lähetä kommentti