20.7.2006

En yleensä vihaa itseäni. Viime aikoina olen kuitenkin keksinyt koko ajan vain uusia puutteita enkä tunnu pääsevän ajatuksistani eroon. Jos haluaa muuttua täytyy varmaan ensin tunnistaa puutteensa mutta en usko että olen muuttumassa, ainakaan paremmaksi. Outoa kyllä löytämäni puutteet ovat vain henkisiä, ulkonäkööni olen ihan tyytyväinen, tai sillä ei ole niin väliä.
Jotkut inhoamani asiat olisivat aika yksinkertaisia muuttaa, kuten sivistymättömyyteni. Kuitenkin ne tuntuvat mahdottomilta. Suurin puutteeni on kai se että olen hukannut uteliaisuuteni, en etsi tietoa tai kaipaa sitä, sitä epämääräistä sivistystäkin kaipaan kai siksi että hyvän ihmisen tai hyväksyttävän ihmisen kuuluu olla sivistynyt ja lukenut ja hän pystyy lukemaan myös kirjoja jotka eivät niin kiinnosta, kirjoja jotka on kirjoitettu hyvin mutta joiden tarinoista hän ei pidä tai joissa ei ole edes tarinoita, joissa ei ole rakkautta, ainakaan onnellista. Huonoa ja sivistymätöntä ihmistä ei auta se että hänellä on perheenjäseniä, jotka puhuvat melkein joka päivä sivistyspääomasta (hieman liian koristeellisen taiteilijan näyttelyä voi mennä katsomaan sivistyspääoman keräämisen vuoksi, vaikkei odottaisi siitä nauttivansa). Minäkin haluan sivistyspääomaa ja rehellistä tiedonhalua (en tiedä kuinka paljon tuossa halussa on kyse isäni hyväksynnän hakemisesta). Minulla olisi kaikki edellytykset olla lukenut ja sivistynyt ja kielitaitoinen. Haluaisin suhtautua intohimoisesti taiteeseen, tai edes johonkin.

Luulen että olen onnellinen, suurimman osan ajasta, koska en pyri erityisesti mihinkään, minulla ei ole sen kummempia päämääriä eikä tavoitteita. En opettele mitään kurinalaisesti enkä paranna itseäni. Olen vain ja yritän viihdyttää itseäni.

Saako olla itseensä tyytyväinen jos iloitsee pienistä asioista (metsämansikoista ja siitä että näkee vilaukselta jäniksen metsässä, suunnitelmasta tehdä mansikkahilloa, miten kauan se muuten säilyy jääkaapissa?, viihdyttävistä ja seikkailullisista kirjoista), tulee toimeen ihmisten kanssa mutta osaa viihdyttää itseään, ei ole yleisesti ottaen ilkeä tai tahdo toisille pahaa. Vai onko parempi aina keskittyä puutteisiin, ettei vahingossa tule itsetyytyväiseksi.

Olen viime öinä nukkunutkin huonosti.

7 kommenttia:

Kati kirjoitti...

Ihminen, joka nauttii pienistä asioista, on mielestäni se onnellisin. Jos haluaa/tarvitsee aina suuria "onnenaiheita", saa niitä harvemmin kokea. Pienistä kullanmuruista kertyy nopeasti isompi hippu.

Minun elämäni huippuhetkiä ovat lasten nauru, kauniit pilvet ja tikkukarkki siipalta silloin tällöin... ;)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minäkin olen tullut siihen tulokseen että onnellisuus löytyy helpoiten pienistä asioista ja siitä että on tyytyväinen elämäänsä.

Voi kuitenkin olla ettei Hyvä ja Sivistynyt edes kaipaa onnellisuutta.

metsän laidalta kirjoitti...

Onnellinen mies:

http://www.yle.fi/kotimaankasvot/2004/08042004_ohjelma.html

Anada kirjoitti...

Mistähän tuo sivistymättömyyden tunne johtuu? Ainakin itse olen saanut hyvinkin sivistyneen kuvan sinusta. Ja miksi hyvän ihmisen pitäisi kyetä lukemaan kirjoja jotka eivät kiinnosta? Eikö tärkeämpää ole, että lukee jotain josta pitää, eikä vain sen takia että sen lukeminen on jotenkin oikea teko? Samalla periaatteellahan ihmisen pitäisi kuunnella vain klassista musiikkia, koska tällaiset ihmiset ovat älykkäitä.

Tästä oikeastaan tuleekin mieleen eräs kokemukseni menneisyydestä. Minulla on ystävä, joka kuuntelee vain klassista musiikkia. Niinpä yritin aikoinaan väkisin opetella kuuntelemaan samaa musiikkia, jotta olisin yhtä fiksu kuin hän. Toki pidän joistakin kappaleista, mutten suhtaudu asiaan yhtä intohimoisesti kuin hän.

Kerran yritin selittää, miksi asia on näin, mutta hän totesi vain, että asenteeni johtuu sivistymättömyydestä. Olenkin tajunnut, ettei sivistys tee ihmisestä yhtään sen parempaa. Ja jos haluan, voin vaikka kuunnella päivästä toiseen Teräsbetonia ja olla silti älykäs ja filosofinen :)

Keksi kirjoitti...

Itsekin pohtinut aivan samaa joskus. Tuttuja ajatuksia. Hassua sikäli, koska olen saanut susta blogisi kautta kuvan että olisit ainakin enempi sivistynyt kuin minä :D.

Eikö intohimo ole sitä että rakastaa sitä mitä tekee? Eihän sillä sivistyspääomalla loppujen lopuksi tee mitään, jos ei rakasta mitään, eli ole intohimoa. Jos on jo kerran löytänyt asian jota rakastaa, niin miksi murehtia niistä asioista joita ei rakasta? Ja oma mielenkiinto jotain asiaa kohtaan auttaa löytämään uusia mielenkiinnon kohteita sen kautta.

Rita kirjoitti...

Minusta jokaisen pitäisi elää omien arvojensa mukaan ja sen mukaan mikä tekee onnelliseksi.

En arvioi muita sen mukaan lukevatko vai eivätkö, tai ovatko muodollisesti sivistyneitä, kunhan heillä on hyvä sydän ja ihmisyyttä, ystävällisyyttä jne.

Mitä sinänsä merkitsee "sivistynyt"? Pakkokäyntejä taidenäyttelyissä? Sitä että on lukenut maailmankirjallisuuden klassikkoja?

Todella sivistynyt ihminen ei ainakaan briljeeraa tiedoillaan ja nolaa muita tai esitä että kaikkien pitää hankkia kirjasivistystä.

Bytheway, tein äsken blogipostauksen jossa on juuri ostamieni kirjojen kuvia. Hah hah. Toivottavasti kaikki tämä sivistys ei pilaa minua.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Viisaita ajatuksia teillä, pakkosivistyminen on kyllä aivan turhaa. Ehkä inhoankin itsessäni sitä ettei minulla ole sen sortin uteliaisuutta ja intohimoa. Sivistymättömyyden tunteeni liittyy isääni ja osittain hänen vaimoonsa ja myös äitiini. Kirjallisuus on ollut meillä aina tärkeää (sain ensimmäisen kirjastokorttini joskus nelivuotiaana ja opin kirjastossa kävelemäänkin, se nyt ei varsinaisesti liity kirjallisuuteen tietenkään). Äitini luki ja lukee paljon, kaikenlaista. Lastenkirjoja, fantasiaa, dekkareita, nykykirjallisuutta ja myös klassikoita (niitä hän luki enemmän nuorempana). Kadehdin hänen lukutottumustensa monipuolisuutta ja sitä että hänellä on pitkäjänteisyyttä lukea aloittamansa kirja loppuun, vaikkei se olisikaan niin hauska (itse jätän helposti kesken hyviäkin kirjoja, tällä hetkellä tunnen syyllisyyttä edelleen kesken olevasta Henkien talosta). Hän paheksuu vähän hömppäkirjojani.
Isäni ei ole mikään stereotyyppinen isä, hän ei istu sohvalla juomassa kaljaa ja katsomassa jääkiekkoa vaan kirjoittaa runoja ja kustantaa pienlevikkistä kirjallisuutta, kirjoittaa muutenkin työkseen. Kuulin kerran kun hän sanoi vähän halveksuvasti "Hän kyllä lukee paljon kirjoja, mutta vain dekkareita". Hän oli hieman etäinen hahmo lapsuudessani ja olen kunnolla tutustunut häneen vasta avioeron jälkeen, ehkä haen jatkuvasti häneltä hyväksyntää. Asiaa ei tietysti auta että hän on myös pomoni.
Isäni vaimo on ihana ja sivistynyt, itseään tietoisesti sivistynyt ihminen. He ovat aika suvaitsevaisia ihmisiä, ehkä aavistuksen elitistisiä. Heillä on kaunis koti täynnä Hyvää (ja heistä kiinnostavaa) kirjallisuutta, siellä soitetaan klassista ja jazzia ja Radio Yhtä (jota minäkin kyllä kuuntelen, siellä on kiinnostavia juttuja ja on vapauttavaa kun ei enää tarvitse tietää mitään hiteistä ja kuulla niitä kymmentä kertaa päivässä), heidän tuttavansa ovat kulttuuri-ihmisiä ja toimittajia. Eivät he anna minun ymmärtää että olisin jotenkin sivistymätön, päinvastoin. Siksi kai tunnen itseni niin syylliseksi kun raahaan Turun kaupunginkirjastosta rakkausromaaneja (siellä on parempi valikoima kuin Oulussa) ja tiedän ettei minusta taida ikinä olla sellaisen sivistyneen miellyttävään ja älylliseen elämään.
Voi olla että tunnen kuitenkin jotain alemmuutta siitä etten mennyt yliopistoon. Ja etten enää jaksa lukea oman alani kirjallisuutta ja tentteihinkin lukeminen on ollut hankalaa. Nyt olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen etten saa lukea Amazonilta tilaamiani kirjoja ennen kuin luen Henkien talon loppuun. Voi olla että rikon lupaukseni.

Kadehdin myös Virpi Hämeen-Anttilaa.

Blog Widget by LinkWithin