21.7.2006

Romanttista viihdettä, entinen ihannemies ja mansikkahilloa

Taidan olla aika tavallinen, vaikka mielelläni muuta kuvittelenkin (tosin esim. alkoholinkäytössä ja kirjastokäynneissä poikkeankin keskivertosuomalaisista). Romantiikan lukijana olen kuitenkin ehkä vähän poikkeava, ainakin suomalaiseksi. Amerikkalaisten suosikkikirjailijoideni lukijat ovat varmasti hyvin samanlaisia kuin minä.
Satuin eilen törmäämään romanttisten viihdepokkarien kirjoittajan blogiin ja sitä kautta ohjeisiin niiden kirjoittamisesta enkä juuri tunnistanut itseäni. Ei mikään ihme, en ole kohderyhmääkään, en lue tuollaisia kirjoja (muiden syiden lisäksi ne ovat liian ohuita ja tuntuvat olevan suunnattuja ihmisille, jotka eivät juuri lue, ainakaan muita kuin niitä), en kyllä niitä kauheasti halveksukaan.
Romanttista viihdettäkin on monenlaista. Bloginpitäjä oli nuorena lukenut Anni Polvaa, Elsa Anttilaa, Jane Austenia, Danielle Steelia, Catherine Cooksonia, ja niin edelleen. Austenia lukuunottamatta nuo eivät kuulu suosikkeihini, tosin en ole lukenut yhtään Danielle Steelia (kuten en ole Judith Krantzia tai Shidney Sheldoniakaan) joten en tiedä millaisia hänen kirjansa oikeasti ovat. On oikeastaan aika paljon romanttista viihdettä johon en (enää) koske, melodraamat (Catherine Cooksonin köyhät ja kauniihkot piikatytöt jotka joutuvat linnanherran julmasti viettelemiksi ja lopussa löytävät rakkauden epämuodostuneen rengin kanssa), sinkkukirjat joissa maailman tärkein asia on päästä naimisiin (minusta se on aina tuntunut vähän hassulta tavoitteelta. Noiden sinkkujen elämä on yleensä aika tylsää, liikaa ryyppäämistä ja irtoseksiä. En taida kuulua kohderyhmään), kirjoja joissa pyhimysmäiset naiset odottavat että heidän sadistinen puolisonsa huomaa rakastavansa vaimoaan ja muuttaa elämänsä viimeisellä sivulla, kirjoja joissa miehensä jättämäksi tullut viisikymppinen löytää rakkauden nuoren miehen kanssa (olen liian nuori, ikäiseksenikin). Erityisesti inhoan kirjoja joissa päähenkilö viimeisellä sivulla tajuaa rakastavansa miestä, jota ei ole juuri kirjassa aiemmin mainittu. En halua lukea glamourista ja julkkiksista ja suurkarjatilallisista, toisaalta pikkukylän yksinhuoltajapankkivirkailija Enni Mustosen tyyliin on vähän liian arkista makuuni. Ylipäätään en ole kiinnostunut lukemaan Suomesta. Hirviöstä kaunottareksi tarinat ovat moraalisesti epäilyttäviä. "Lämminhenkiset lukuromaanit" (kovia kokeneet ihmiset kohtaavat eristyneessä talossa Irlannin maaseudulla, tarinaan liittyy kulkukoira, vanhus ja orpolapsi) eivät yleensä sytytä. Inhoan kolmiodraamoja ja varattuja päähenkilöitä. Ja järjettömiä väärinkäsityksiä.

Luen romantiikkaa koska se herättää tunteita, joita en pysty muuten tuntemaan. Onnelliseen parisuhteeseen päätymisen mahdollisuuteni tuntuvat niin pieniltä, että mieluummin koen rakkauden turvallisesti kirjallisesti kuin otan riskin ihmissuhdemarkkinoilla (olen pelkuri, tiedän sen kyllä). Pidän tarinoista, joissa on huumoria ja jännitystä ja seikkailun tuntua. Pidän vähän salaperäisistä sankareista ja älykkäistä sankarittarista, sellaisista joilla ei ole mitään kiirettä naimisiin ja suhteellisen terve itsetunto.

"Romanttista viihdettä lukevat pääasiassa 15 - 50 -vuotiaat naiset. Heidän mielikirjailijoitaan ovat Danielle Steel, Sidney Sheldon, Catherine Cookson, Barbara Cartland, Anni Polva, Elsa Anttila ja Laila Hietamies. Televisiosta he katsovat seuraavantyyppisiä sarjoja: Puhtaat valkeat lakanat, Kauniit ja rohkeat, Metsolat, Blondi tuli taloon ja Melrose Place. He pitävät romanttisista elokuvista, jännitysfilmeistä ja komedioista.
Koulutukseltaan viihteen lukijat ovat keskivertosuomalaisia: opintonsa päättäneillä on takanaan peruskoulu tai ammattikoulu, joskus myös lukio tai opisto. Joukossa on paljon työttömiä. Työssä olevien tyypillisiä ammatteja ovat myyjä, siivooja, perhepäivähoitaja ja toimistotyöntekijä.
Näin tilastollisesti. Mutta varsinaista keskivertolukijaa ei ole olemassakaan, vaan viihdettä lukevat hyvin erilaiset ihmiset akateemisista ruumiillisen työn tekijöihin. Siksi on hyvä pelata varman päälle ja välttää esimerkiksi sivistyssanoja ja vieraskielisiä repliikkejä."
(lähde)
Heräämiseni romanttiseen kirjallisuuteen taisi olla Barbara Cartlandin ansiota, niin kammottava kirjailija kuin hän onkin. Muistan nähneeni joskus ehkä 11- tai 12-vuotiaana elokuvan nimeltä Maantierosvon rakkaus, joka perustui johonkin hänen kirjaansa. Juoni oli aika tyypillinen, aatelismies teeskenteli jostain syystä maantierosvoa ja ryösti kauniin aatelistytön, ehkä jopa kidnappasi hänet. Seikkailujen jälkeen he tietysti saivat toisensa (minua on ehkä siitä saakka viehättänyt sankari, joka teeskelee olevansa vain keikaroiva aatelismies, vaikka todellisuudessa onkin älykäs taistelee oikeuden puolesta, Punainen neilikka ja Peter Wimsey tekivät minuun suuren vaikutuksen). Teini-iässä, fantasian ja dekkareiden lisäksi luin kirjastosta löytyvää romantiikkaa mutta suurin osa siitä oli hirvittävän tylsää eikä herättänyt sen kummempia tunteita (esim. Victoria Holt). Jossain vaiheessa tajusin kykeneväni lukemaan kirjoja myös englanniksi ja löysin aivan toisenlaisen romantiikan maailman. Tällä hetkellä suosikkini ovat amerikkalaisia ja englantilaisia (Jayne Ann Krentz, Jenny Crusie, Katie Fforde) jotka tuskin tulevat suomennetuiksi, toisaalta muutenkin luen ne mieluiten alkukielellä.


Lukioaikojen miesihanteeni, Manic Street Preachersin Nicky Wire (pitkä, hoikka, älykäs ja provosoiva, käytti meikkiä. Silloin se tuntui tärkeältä), on julkaissut soolosinglen. Se kuulosti jotenkin hassulta, Nicky ei ole hirveän hyvä laulamaan ja sanat tuntuivat koomisilta. Bändin laulaja James Dean Bradfielkin julkaisee soololevyn, sen voisin hankkiakin. Jamesin ääntä kuuntelen vieläkin mielelläni, vaikka olenkin kasvanut ulos Suuresta Faniudestani. Olen viime vuosina alkanut kuuntelemaan minulle aivan uutta (mutta muuten ehkä aika vanhaa) musiikkia ja teini-iän musiikkimakuni ei oikein ole selvinnyt hengissä tuosta myllerryksestä.

Keitin eilen mansikkahilloa. Se oli aika hermostuttavaa vaikka taisikin onnistua hyvin. Taidan kokeilla vielä mansikka-raparperihilloa, jos se ei olisi enää niin hermostuttavaa.

14 kommenttia:

Sutte kirjoitti...

Jätinpä juuri tuonne alemmaksi Kirjameemin kohdalle kommentin, mutta nyt huomasin tämän uusimmankin postauksen koskevan kirjoja. Eli jottei vinkkini vain menisi ohi, uusin sen tässä :o) Eli Diana Gabaldon: Muukalainen ja sen jatko-osa Suodenkorento (joka itselläni on juuri meneillään). Linkki kirjaan tässä http://www.loistopokkarit.com/index.php?trg=book&id=374

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Huomasin kommentin sielläkin (tai en huomannut, mutta sähköpostiin tuli ilmoitus, se on aika kätevää).

Elean kirjoitti...

Minäkin juuri luen Gabaldonin kirjaa Syysrummut (uusin ainakin suomennetuista). Pidän siitä, koska tarinan päähenkilöiden rakkaus on varsin "tervettä" eikä esim. ole mitään turhaa linnanherra-palvelustyttödramatiikkaa. Ne kirjat ovat muutenkin mielenkiintoisia, jos tykkää historiallisista kirjoista. Sarjassa on ainakin 4 tai 5 kirjaa jo.

Toisaalta Gabaldonin kirjat voivat olla silti liian tavallisia makuusi, joka tuntuu hiukan erikoiselta. Itsekin kulutan aika paljon romanttisia kirjoja, romantiikan kaipuuseeni lähinnä. :)

Oletko lukenut suomalaisen Jos minulla ei olisi rakkautta-kirjan? Se on todella erikoinen ja vahva rakkaustarina. Ei mikään tyypillinen todellakaan. Pidin ihan hirveästi. Itsekään en yleensä pidä suomalaisista, mutta se kirja oli kerrassaan loistava.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Jotakin vieroksun Gabaldonissa, ehkä sitä että hän on yleisesti suosittu (tyhmä syy, tiedän). En kauheasti pidä historiallisista kirjoista, en tiedä miksi. Enkä erityisesti pidä sarjoista, missään kirjoissa. Mutta täytyy varmaan kokeilla niitä joskus.

Jos minulla ei olisi rakkautta on saanut Oulun kaupunginkirjaston tietokannassa seuraavat asiasanat:
psykologiset romaanit
kehitysromaanit
perhesalaisuudet
pakkomielteet : rakkaus
yläluokka : Suomi
kehitysvammaiset
kartanot : Suomi
En ole aivan varma onko se tarpeeksi harmiton makuuni, mutta täytyy pitää mielessä.
Tänään sain paketin Amazonilta, neljä enemmän tai vähemmän romanttista kirjaa. Aloitin noloimmasta päästä, siinäkin on maantierosvo (joka on oikeasti jaarli!). Välillä vähän hävettää.

Punainen Nörtti kirjoitti...

Luin tuon hämpänkirjoitusoppaan ja aloin miettimään, että toimisikohan sellainen romaani, jossa sohvalla löhöävä, verkkarihousuinen, kaljamahainen finninaama paljastuukin rikkaaksi aateliseksi.

Mieleeni muistui myös romanttisen viihteen antiteesi, J.K. Kulomaan romaani Linnanpäällikön tytär, jossa rikas ja komea muukalainen paljastuukin petturiksi, ja sankaritar teloitetaan, vaikka sankarittaren rehti exä yrittäkin pelastaa hänet.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuossa oppaassa taidettiin sanoa että sankarin täytyy poiketa finninaamaisista naapurinpojista ja sohvalla makaavista miehistä tarpeeksi, ehkä hän ei voi olla sellainen alussakaan. Ongelma on se että hänen pitää olla jollain tavalla sympaattinen, silloinkin kun teeskentelee olevansa jotain muuta kuin on (ellei hän esitä kyynistä ja ei nyt julmaa mutta kovasydämistä ja vain sankaritar pelastaa hänet rakkaudellaan, silloinkaan hän ei saa tehdä mitään todella kamalaa. Erään kirjan sankari raiskasi sankarittaren aluksi luultuaan häntä huoraksi, sitä kirjaa oli aika vaikeaa lukea. Tyttö tuli tietysti raskaaksi ja he joutuivat menemään naimisiin, mies kohteli tyttöä kaltoin suurimman osan kirjasta ja lopussa vasta tajusi mitä oli menettämässä). Minä en itse asiassa pidä kovin tunteellisista kirjoista ja ylenpalttisista tunteista, asialliset ja järkevät ihmiset jotka vain sattuvat rakastumaan ovat suosikkejani.

Itse asiassa aika usein käy niin että liian hyvä vaikuttava mies paljastuu roistoksi, hyvin komeat miehet ovat aina epäilyttäviä, varsinkin jos he käyttävät sitä hyväkseen (sitten on tietysti sankarityyppi, joka on hieman nolo omasta komeudestaan, yleensä heitä pidetään aivan liian komeita siihen työhön mitä he sattuvat tekemäänkin). Eräässä loputtomassa fantasiasarjassa tarinaan ilmestyy aina salaperäisiä kauniita naisia, he paljastuvat aina Pahuuden Kätyreiksi. Luulisi että he olisivat jo oppineet varomaan kauniita naisia.

poika kirjoitti...

Hmm... Hassua, kerrassaan hassua, että koet onnelliseen parisuhteeseen päätymisen mahdollisuutesi pieniksi. Olen lukenut kirjoituksia pitkin kevättä ja aina silloin tällöin miettinyt, että juuri sinun kaltaisesi ihmisen kanssa sitä olisi varmaan onnellisessa parisuhteessa. Älä siis lainkaan vähättele mahdollisuuksiasi sellaiseen. Niin ja tavalliset tytöt ei tee mansikka-raparperihilloa. Eivät ainakaan minun tuntemani. Voi ajatus hillosta saa parahultaisten lettujen kuvia pomppimaan mielen sopukoista. Taidankin mennä lettupannun ääreen.

-TC- kirjoitti...

odottelemmeko lordia, The lättykuningasta nyt oikomaan, ettei kyse ole letuista? :)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Poika, kai minun mahdollisuuteni päätyä onnelliseen suhteeseen ovat yhtä suuret kuin muillakin vastaavilla ihmisillä (tosin huonommat siinä mielessä etten juuri tapaa ihmisiä), rakkaus vain ylipäätään tuntuu niin harvinaiselta etten ole varma olisiko minulla niin hyvää tuuria että löytäisin sen, varsinkin kun minulla on ollut hyvä tuuri jo kaikenlaisissa muissa asioissa. Pitkään aikaan en edes uskonut sellaiseen rakkauteen tai mahdollisuuteen elää onnellisessa parisuhteessa, mutta oli pakko uskoa kun perhepiiristä löytyi ihmisiä jotka näyttävät olevan onnellisessa suhteessa. Hauskaa jos vaikutan siltä että kanssani voisi olla suhteessa onnellinen, itse en ole siitä niin varma.
Lettujen paistaminen on hieman hermostuttavaa, vohvelit ovat helpompia. Suurin käyttötarkoitus hillolle on aamulla jogurtin ja banaanin kanssa. En tiedä miten hyvin hillo onnistui mutta ainakin se näyttää oikealta.

TC, minä puolustan itämurteita loppuun saakka ja kieltäydyn alistumassa länsimurteiden alaisuuteen :)
Sinä taisit olla myös kotoisin Jyväskylästä, ehkä ymmärrät jonkinlaisen murteen kaipuun, olen aina ollut iloinen kun olen huomannut puheessani murteellisuutta, niin hassulta kuin se ehkä tuntuukin.

Rita kirjoitti...

Tein romanttisen postauksesi innostamana kirjoituksen katsomistani romantillisista espanjankielisistä TV-sarjoista. Ei silti että me lukisimme tai katsoisimme moista roskaa, mutta tämä on ihan vaan tieteen ja tutkimuksen vuoksi. :D

Anonyymi kirjoitti...

Joskus keväällä taisin kirjoittaa romanttisesta viihteestä tänne - Linda Howard, Sandra Brown, J Crusie...Romantic suspense -lajityyppi vetoaa minuunkin. (Ja Lord Peter Wimsey on ollut myös nuoruudenrakkaus.) Vanhempia teoksia ovat esim. Madeleine Brent (suosikkejani ovat esim. Tuulentavoittelijan morsian ja Caterina, kalastajan tytär). Myös Mary Stewartin ja M M Kayen romanttiset dekkarit (viimeksimainitulta esim. Kuolema kulki Berliinissä ja Kuolema kulki Kashmirissa) ovat oivia! Catherine Cooksonia tai Gabaldonia tai vastaavia en ole jaksanut... ps. Sokerina pohjalla esim. Jude Devereaux: A Knight in Shining Armour (myös suomennettu) ja Hull: Sheikki

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Rita Mentor, tieteen ja tutkimuksen vuoksi pitää uhrautua :)

Anonyymi, mainitsemasi kirjailijat ovat lukemiani ja romantic suspense on kyllä hauskin alagenre, hauskaa että joku tajuaa mistä puhun :) Ja muistan kyllä kommenttisi. Minulla on juuri kesken Linda Howardin Kill and Tell, en vielä tiedä mitä siitä ajattelen. Sandra Brown jostain syystä ei ole aivan suosikkejani, en saa hänen kirjoistaan niin voimakkaita tunteitta. Mutta olen kyllä lukenut kaikki suomennetut ja joitain suomentamattomiakin, suosikkini on se jossa FBI-agentti saa muistinmenetyksen. Teini-iässä löysin Madeleine Brentin (Tuulentavoittelijan morsian on minunkin suosikkejani) ja tajusin että historiallinen romantiikka voi olla muutakin kuin Victoria Holtia. M. M. Kayet luin uudestaan vähän aikaa sitten, niissä pidän erityisesti ajankuvasta, samoin kuin Mary Stewartin kirjoissa (yhtä niistä olen metsästänyt kirjastosta mutta olen unohtanut nimen, satutko tietämään missä kirjassa nuori nainen perii isoäitinsä tai muun sukulaisen mökin ja rupeaa kylänoidaksi, onko sellaista edes?). Jude Deverauxlta pidän joistain muista (onko tuo A Knight in Shining Armour suomeksi Pelastava ritari tai vastaava?), hän ei kyllä ole ihan suosikkejani, suomennetut olen kyllä lukenut melkein kaikki. Angel for Emily oli enkeliteemastaan huolimatta aika hauska. Ja Hullin Sheikki oli aikamoinen elämys teini-iässä. Vanhemmista kirjoista ehdoton suosikkini on kyllä L. M. Montgomeryn Sininen linna , monen lukukerran jälkeenkin. Pidän myös Georgette Heyeristä, hauska lukea 30-luvulla kirjoitettuja kirjoja jotka sijoittuvat 1800-luvun alkuun.
Paljon kiitoksia kommentistasi, fantasiasta pystyn keskustelemaan siitä kiinnostuneiden kanssa mutta romantiikasta en.

Anonyymi kirjoitti...

Hauska tietää, että näitä kirjoja lukee joku muukin! Samoja suosikkeja meillä näyttää olevan. Luin tuon linkkaamasi vinkkejä romanttisen viihteen kirjoittajille...pikkuisen tuhahtelen stereotypialle naistenviihteen lukijoista! (Varsinkin arviointi ko. kirjallisuuden lukijoiden taustasta / ammatista on h i e m a n alentuva...)
En ollut tiennyt ennen kuin vähän aikaa sitten, että Madeleine Brent on salanimi, jonka takaa löytyy Peter O´Donnel (Modesty Blaisen kirjoittaja).
Noista mainitsemistasi teoksista: Heyerin kirjoista Paholainen rakastuu ja Onnen velka ovat olleet suosikkeja (ne oli meillä kotona ja luin ne monta kertaa). Muita Heyerin kirjoja en ole tainnut lukea, mutta laitan nimen muistiin (niitä näyttää olevan englanniksi kirjastossa aika monta).
Etsimäsi Mary Stewartin kirja saattaa olla nimeltään Thornyhold (olen ostanut sen muutamia vuosia sitten Akateemisesta kirjakaupasta).
Amazonista tilailen minäkin, viime viikolla tuli Kathleen E Woodiwissin Shanna (pakko on myöntää, että hiukan näitä romantiikkaostoksia punastelen tunnustaa – Shanna ja saman kirjoittajan The Flame and the Flower ovat nuoruudensuosikkeja...saa nähdä kestävätkö aikaa ja uudelleen lukemista).
Montgomeryn Sinisen linnan luen usein uudelleen; se on yksi lempikirjoistani. (Oletko lukenut McCulloughin Missalonghin naiset tai Leena Lehtolaisen Tappava säde –kirjan, joissa on samantapainen idea?) Ja niin kuin jo aiemmin totesimme Sayersin kirjat, etenkin Lord Peter Wimseyn ja Harriet Vanen rakkaustarina (ja latinankielinen kosinta!) ovat ihastuttavia.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Satuin lomallani törmäämään kirjaan, jossa eräs nainen peri jonkun ällöromanttisen sarjan kirjoitusoikeuden. En tiedä alkoiko hän suhtautua romantiikkaan ja sen lukijoihin suvaitsevammin, en päässyt alkua pidemmälle. Lukijat kuitenkin kuvattiin epämääräisen ikäisinä ja näköisinä naisina joilla oli huonosti istuva pusero ja polyester-housut, hiukset pottamalliset ja huono ryhti. Hän oli sitä mieltä että romantiikan lukeminen imi elämän ihmisistä ja teki heistä tyylittömiä zombeja. Tunnistan tosiaankin itseni tuosta kuvauksesta...
Minä en ollut tiennytkään tuota Brentista, aika hauska juttu. Olen tainnut jonkun Modesty Blaisen lukeakin, en kyllä muista sen tyylistä mitään. Brentilläkin kyllä taisi olla vakoilua ainakin yhdessä kirjassa.
Heyer oli tosiaan hyvin tuottelias kirjailija, kaikki hänen kirjansa eivät kyllä ole yhtä tasokkaita, hän kirjoitti myös äärettömän puuduttavia dekkareita.
Oulun kirjastossa ei näytä olevan tuota Stewartin kirjaa millään kielellä, täytyy varmaan yrittää metsästää sitä muualta. Oulun kirjastossa on muutenkin aika huono valikoima romantiikkaa.
Olen lukenut Missalonghin naiset, muistan vähän pettyneeni loppuratkaisuun (minusta epärehellisyys on huono perusta suhteelle). Olen jonkun muunkin McCulloughin kirjan lukenut mutta hän on vähän turhan uskonnollinen minun makuuni.
Peter Wimsey on kyllä ylimmäinen miesihanteeni :) Heidän rakkaustarinansa on sellainen josta itsekin haaveilin, ei mitään turha melodramaattisuutta vaikka heille tapahtuukin järkyttäviä asioita ja äärimmäisen tyylikäs kosinta.

Blog Widget by LinkWithin