Jos kaupungissa on kuuluisa ja komea silta, joka itsessään on nähtävyys niin millä todennäköisyydellä turisti ottaa kuvan siitä toisesta (ehkä seistessään sillä kuuluisalla sillalla)? Yritän keksiä kuvatekstejä joillekin Hollannissa ottamilleni kuville, ensin pitää selvittää mitä kuvat esittävät. Rotterdamissa otin kaikin puolin kamalia kuvia, jotka eivät edes esitä mitään kovin oleellista (parhaassa kuvassa on ruohoa ja nokikana). Tekisi mieli mennä ottamaan uusia, tällä kertaa kuvaisin sen Erasmus-sillan. Tai sitten yrittäisin ottaa kuvan, jossa Willemsburg näyttäisi hyvältä, sekin olisi kai mahdollista (näin joskus kuvia, joita oli ottanut Hollannissa ystäväni, joka ei harrasta valokuvausta, ne olivat kadehdittavan hyviä).
E-pillerit tekevät minut tunteikkaaksi kuukautisten aikaan. Eilen luin kirjaa, jonka sankarittaria kohdeltiin epäreilusti ja itkin vuolaasti, tänään minut sai liikuttumaan valokuva naisesta joka oli kuollut syöpään.
Epäreilu kohtelu ärsyttää minua. Ja se että tuollaisissa kirjoissa sankarittaret huomaavat aina käyttäytyneensä itse huonosti ja pyytävät anteeksi, toiset eivät koskaan vaikka olisivat loukanneet sankaritarta kuinka pahasti tahansa. Kypsäähän se tietysti on, mutta joskus olisi hauskaa lukea kirja, jossa sankarittarelta pyydetään anteeksi ja muut ovat väärässä.
Minä unohdan helposti ne kerrat jolloin minulta on pyydetty anteeksi, minusta tuntuu että itse olen aina pyytelemässä anteeksi, mutta olen kai väärässä. Ei minua ole onneksi loukattu kovin pahasti, samaistun kuitenkin voimakkaasti noihin kaltoin kohdeltuihin sankarittariin joten kai jokin kaivelee minua. Kai se on se että minusta tuntuu ettei minua pidetä niin tärkeänä että ansaitsisin anteeksipyynnön. Olisi hauskaa jos joku joskus pelkäisi loukanneensa minua, eikä toisin päin.
Minulla taitaa olla aika valikoiva muisti.
Kohtasin tälläkin viikolla aitoa katumusta, minun kuivausrumpuvuoroani varastanut kiinalainen nainen, tuli paikalle hyvin anteeksipyytelevänä. Siihen ei voinut sanoa muuta kuin "It doesn't matter.". Ei sillä ollutkaan väliä.
Kuukautisiin liittyvään tunteellisuuteen taitaa liittyä myös itsesääli.
Tekstit
6 kommenttia:
Minusta nokikanat ovat hyvin oleellinen asia Hollannissa, itse otin niistä kuvia Amsterdamissa. Nehän tekevät muuten niin tyhjistä kanavista eläviä.
Muutenkin ne kuuluisimmat rakennukset ja nähtävyydet ovat usein tylsimpiä, kaupungista riippumatta. Oikea kaupunki löytyy aivan jostain muualta.
Nokikanat olivat kyllä hyvin oleellisia ja liejukanat. Ja on aivan totta että kuuluisimmat rakennukset ovat vähän tylsiä, varsinkin kun en tee matkaopasta.
Se Erasmus-silta olisi vain ollut hienomman näköinen, kuin se josta otin kuvan :)
Hm, olisi hienoa osata liikuttua. Onnistunee vain krapulassa ;D
Minä liikutun noin vain kuukautisten tienoilla. Ennen e-pillereitä kun kuukautiseni olivat aika epäsäännölliset yksi hyvä merkki niiden lähestymisestä oli se että saatoin melkein itkeä kun luin vaikka ihmisestä, joka on suurten vaikeuksien kautta saavuttanut jotain merkittävää. Eilen itkin kunnolla, se oli harvinaista. Minusta tuntuu että kirja oli tarkoitettu itkettämään tunteellisia naisia, se ei ollut ihan minun makuuni (siinä oli myös nuori nainen, joka hylkäsi yhden ihailijan liian kilttinä ja rakastui vähän kovan oloiseen mieheen, joka sattui myös olemaan hyvin rikas, hyvin kliseistä. Kirjassa oli myös yksi ennalta arvattava aviokriisi, uraäiti, joka tajusi että äidin paikka on kotona ja lasta yrittänyt nainen, jolle kävi ennalta-arvattavasti. Mikään muu kuin se epäreilu kohtelu ei vedonnut minuun).
Minua itkettää kanssa epäreilu kohtelu kirjoissa, elokuvissa ym. ja olen huono muistamaan muiden anteeksipyyntöjä (tai sitten muut ei pyydä minulta anteeksi kun en mitään muista). Mikäköhän yhteys siinä on?
Minä muistan lapsuudestani sen epäreiluuden tunteen, aina kun riitelimme siskoni kanssa minä olin se joka joutui pyytämään anteeksi ja jota toruttiin, vain sen takia että olin isompi kuin siskoni (ihan ymmärrettävää tietysti). Siskoni oli kuitenkin huomattavasti väkivaltaisempi (hän kerran yritti heittää minua saksilla) ja terävähampainen ja yleensä aloitti tappelut. Siitä on jäänyt syvä epäreiluuden tunne.
Kyllä minä muistan jotain anteeksipyyntöjä, mutta minusta tuntuu ettei minulta ole koskaan pyydetty anteeksi silloin kun minua on oikeasti loukattu. Silloinkin kun ystäväni hylkäsivät minut yläasteella ja olivat aika inhottavia niin he eivät ikinä pyytäneet anteeksi, ottivat lopulta vain armollisina minut mukaan joukkoonsa.
Lähetä kommentti