Olen käynyt läpi Hollannissa kirjoittamaani päiväkirjaa työharjoittelussani (niin hassua ja noloa kuin se onkin niin siitä tulee oikea kirja, joka kai oikeasti kustannetaankin, niin isäni on luvannut. Eläköön nepotismi!) ja minulle on tullut kumman nostalginen olo. Suomeen palattuani kaipasin Hollannin pyöräteitä ja matkustusvapautta, nyt kaipaan aivan kummallisia asioita. Enkö enää pääse kokemaan sellaista sunnuntaita, jolloin olen aivan poikki edellisen päivän retkestä niin että jaksan hädin tuskin raahautua rautatieasemalle, jossa on melkein aina auki oleva kauppa, paluumatkalla voi ostaa jäätelöä jäätelöbaarista. Tai enkö enää ikinä saa kävellä Tilburgin kävelykadulla ja päästä näkemään niitä kauppoja, jotka löytyvät joka ikisen hollantilaisen kaupungin kävelykadulta. Tai käymään lauantaisin torilla ostamatta mitään kun en saa huudettua niin kovaa kuin muut enkä ikinä kehtaa puhua hollantia, tai osaa. Tai viettämään kuumia kesäpäiviä kirjastossa, kun en muutakaan keksi, lukien englantilaisia sanomalehtiä ja maksaen aivan liikaa netin käytöstä.
Tulevaisuus ahdistaa. Olen asunut tässä talossa neljä vuotta, tässä vaiheessa minun olisi pitänyt olla jo valmistunut. Haluaisin aloittaa opintoni alusta, haluaisin palata aikaan jolloin Oikea Elämä ja Työt ovat vielä niin kaukana että pystyn kuvittelemaan ettei niitä ole edes olemassa. Minun pitäisi tehdä syksyllä opinnäytetyöni kirjallinen osa, se on tuntunut yksinkertaiselta mutta en minä osaa kirjoittaa, sellaista tekstiä. Ja sitten pitää valmistua ja löytää töitä ja muuttaa ja miettiä olisiko järkevää perustaa oma yritys jos töitä ei muuten löydy ja mihin oikein edes kuvittelen meneväni töihin kun minusta ei ole mainosalalle. Miksi edes valitsin tällaisen alan? Ja missä vaiheessa siitä tuli trendikäs? En minä halua olla köyhä ja työtön. Ja jos töihin pääsisi niin siellä pitäisi käydä ja tavata vieraita ihmisiä ja hoitaa jotenkin ruokailu ja pitäisikö siellä olla sisäkengät (ahdistukseni keskittyy aina oleellisiin asioihin). Ei paljon auta että tiedän että muillakin on vaikeaa tässä vaiheessa ja minun asiani ovat paremmin kuin monilla, minulla on sentään paljon työnäytteitä.
Maailmanloppua en sentään vielä mieti ja onneksi ahdistus ei ole pahana, olen realistisen pessimistisen huolestunut.
Tekstit
11 kommenttia:
Kunhan et tulevassa kirjassasi luettele pakasteesi sisältöä... Ei voi olla MITÄÄN kuivempaa kuin lukea kuinka paljon mustikoita on saanut kerättyä, ellet sitten kalastele myös keski-ikäisiä ja eläkeläisiä blogisi lukijoiksi. Mutta onnea kirjalle joka tapauksessa!
Hollannissa minulla ei valitettavasti ollut pakastinta.
Valitan jos sinua ei säilöminen kauheasti kiinnosta, mutta en viitsi sensuroida elämääni tai minulle tärkeitä asioita (joista tällä hetkellä marjahulluus on yksi tärkeimmistä) mahdollisten anonyymien lukijoiden oletettujen mielipiteiden varalta. Pyrin antamaan mahdollisimman rehellisen kuvan itsestäni ja elämästäni, en tiedä miten tarkkaan muuten olet lukenut mutta ehkä olet huomannut että aiheeni eivät muutenkaan olen välttämättä tyypillisiä stereotyyppisille 26-vuotiaille sinkuille. Voi olla että sinun kannattaisi tutustua vaikka näihin jos kaipaat vauhdikkaampaa luettavaa.
Ja miksi minulle olisi mitään väliä lukijoideni iällä tai sukupuolella tai ammatilla tai muulla epäolennaisella? Ainakaan lukijoiden kalastelemisella ei ole väliä.
Kirjalla ei ole oikeastaan väliä, muuta kuin se että saan työharjoittelutuntini täyteen ja että saisin siitä sellaisen työnäytteen jota kehtaisi näyttää mahdollisille työnantajille.
Lukijoiden joukossa on myös meitä jotka tykkäävät kun blogissa on tuollaisiakin kodikkaita yksityiskohtia kuin marjat matkalla pakastimeen. Sympaattista.
Orange seeds, kiitos. Minäkin pidän kodikkaista yksityiskohdista blogeissa. Melkein tylsimpiä ovat sellaiset, joissa vain jatkuvasti tavataan ihmisiä, yleensä baareissa, ihmiset erottuvat toisistaan vain alkukirjaimillaan ja heidän persoonallisuudestaan ja suhteestaan bloginpitäjään on vaikea päästä perille. Ne muistuttavat yleensä saippuaoopperaa.
Ei minua muutenkaan kiinnosta se miten minun pitäisi elää tämän ikäisenä jotta olisin trendikäs, teen mieluummin asioita joista oikeasti pidän.
Huolesi kuulostavat jälleen kerran samanlaisilta kuin minun. :) Minäkään en usko, että minusta olisi mainosalalle ja säännöllisin väliajoin manaan tätä alaa, jota opiskelen. Mutta sitten taas välillä tulee onnistumisen tunteita (kuten tällä viikolla painosta tullut kirja!), joiden avulla taas hetken luottaa itseensä. Minun unelmatyöni olisi lehden tai kirjojen taitto - vierailimme kerran Otavalla ja siellä graafikoiden työnkuva vaikutti todella kiinnostavalta. Harmi vain, että tuollaisia töitä harvemmin löytyy näiltä leveysasteilta. Kaverini tekee töitä freelancerina korttifirmalle, sekin kuulostaa hauskalta työltä. Toivotaan, että meille molemmille löytyy mukava ja palkitseva työ! :)
Kirjan painosta tulo on kyllä iloinen asia, onnea :)
Minä tiedän ettei minusta ole mainosalalle, kustantamo olisi kyllä unelmatyöpaikka. Täytyy varmaan asettaa se tavoitteeksi ja yrittää jotenkin päästä sinne päin. Aikakauslehtityö kiinnostaisi myös, minulla ei vain ole siihen mitään kokemusta. Olisin valmis muuttamaan jopa Helsinkiin jos vain töitä saisi, Oulusta töiden löytäminen saattaa olla aika toivotonta, vaikka mielelläni täällä pysyisinkin.
Toivottavasti töitä tosiaan löytyy, minulle kelpaisi alkuun vähemmän mukavakin (tai en tiedä, en haluaisi taas paikkaan jossa pitäisi itkeä).
NT: Naurispaja podcastasi mediapuolen duuneista tässä alkukesästä. Tosin ei taida tulla koskettamaan sinua kovin läheltä, mutta ehkä tuo on mielenkiintoista silti.
Naurispaja: Viimeinen jakso ennen kesälomaa, mielenkiintoinen matsku alkaa kohdasta 10min 50sek.
Sinä ehkä saattaisit osata neuvoa minua. Sain nimittäin kutsun kirjan julkistamis-tilaisuuteen, enkä tiedä, miten sellaisissa pitäisi käyttäytyä. Kyseessä ei ole tarpeeksi tuttu ihminen (lähinnä vain puolituttu), että viitsisi siltä itseltään kysyä, että miten semmoiseen kuuluu pukeutua ja pitääkö kirjailijalle viedä kukkia tai jotain. Tiedätkö sinä?
Zache, kiitos linkistä. On kyllä aivan totta että medianomeja koulutetaan aivan liikaa ja olen siitä sentään kiitollinen etten ole kiinnostunut elokuva-alasta, siellä ei kyllä ole töitä. Se on kyllä huvittavaa että viestintäalan ihmiset voivat olla noin huonoja puheviestijöitä, vaikka tuskin minä olisin parempi.
Meillä tilanne saattaa olla vähän erilainen kuin muissa kouluissa, koska meille on opetettu kaikkea mahdollista kuvalliseen viestintään liittyvää, tosin riippuu omista mielenkiinnon kohteista miten erikoistuu, varsinaisia erikoistumisopintoja ei ole. Periaatteessa minäkin olen opiskellut av-juttuja ja käynyt jopa yhden kurssin äänisuunnittelusta, mutta en oppinut tarpeeksi tehdäkseni niitä töitä.
Norsis, olen ollut vain yhdessä kirjan julkistamisessa, joten minusta ei ole kauheasti hyötyä. Luulen että ilman kukkiakin voi mennä paikalle, mutta ei kai niistä ole haittaakaan? Pukeutuminen riippunee paikasta ja ajankohdasta, niissä julkistajaisissa joissa olin ihmiset olivat pukeutuneet aika tavallisiin vaatteisiin, ehkä vähän tavallista siistimmin. Ei minusta taida olla apua :)
Ajattelinkin, että laittaisin jotkut perussiistit ja tummat täti-vaatteet :P Ja tukka vaikka sitten jotenkin juhlavammin-siististi.
Mua aikoinaan harmitti, kun olin ensimmäisissä taidenäyttelyavajaisissa ja muut toivat kukkia taiteilijalle, paitsi minä idiootti, joka olin vielä sen taiteilijan parhaimpia ystäviä X/ Yritän vältellä vastaavia tyylimokia :D
Tummat tätivaatteet kuulostavat ihan hyviltä.
Kukkien vieminen ei varmaan ole mikään etikettimoka, kuvittelisi kirjailijan olevan niistä iloinen.
Lähetä kommentti