8.10.2006

Löysin sattumalta blogin, jonka kirjoittaja saattaisi olla eräs kaverini, tai sitten ihminen jolle on sattunut aivan samanlaisia asioita. Jos kyseessä on kaverini on hänen elämänsä vielä omastani poikkeavampaa kuin olin kuvitellut (toisaalta luulen että minua pidetään niin siveänä ja hillittynä ettei minulle kerrota mitään hurjia sinkkujuttuja ja niin kuvittelen että muutkin elävät kiltisti). En aio lukea sitä sen enempää ja yritän unohtaa lukemani jutut. Ei minua haittaa vaikka joku kaverini lukisi blogiani, en ole välittänyt pitkään aikaan nimettömyyden säilyttämisestä mutta tarkoituksella anonyymi blogi on vähän eri juttu, jos se edes on kaverini kirjoittama.

Tajusin etten ole koskaan oikeasti kaivannut seurustelusuhdetta, muuta kuin joskus kun halusin tuntea itseni normaaliksi. En tunne voimakasta kaipuuta, läheisyys ja seksi ja rakkaus olisivat varmaan ihan kivoja, mutta kun en ole niitä juuri päässyt kokemaan ne vaikuttavat samalla tavalla kaukaisilta ja ihan kiinnostavilta kuin vaikka ratsastusmatka Islantiin, joka varmasti voittaisi vähän huonomman poikaystävän. Jotkut seurustelemattomatkin onnistuvat kyllä tuntemaan voimakasta kaipuuta ja kärsimään rakkaudenpuutteesta, toisaalta kadehdin tunteellisia ihmisiä, toisaalta minun on helppo elää näin. Paitsi silloin kun huolestun siitä että ehkä minulla ei vain ole sellaisia tunteita kuin muilla ihmisillä, ainakaan yhtä voimakkaita.
Miten on vaikeaa kuvitella millaiselta tuntuu ihmisestä, joka ei voi olla yksin, joka tarvitsee jatkuvasti tekemistä ja ärsykkeitä ja toisia ihmisiä ja jonka pitää täyttää elämäänsä työllä ja harrastuksilla ja baareilla ja seurustelusuhteilla, joissa ollaan kun ei voi olla yksinkään. En paheksu, ainakaan paljon ja jos minun elämääni ei paheksuta, mutta en ymmärrä.

Tutkielmastani taitaa tulla aika huono. En osaa lukea tieteellistä tekstiä, en osaa kirjoittaa itse jotain sen tyylistä. Ymmärrän väärin ja vääristelen vahingossa, niin ainakin pelkään. Tavoitteeni on vain valmistua mutta olisi hauskaa, jos osaisi tehdä työn jota ei tarvitsisi hävetä.
Kurkkukin on kipeä.
Toivottavasti iltapäivälläkin sataisi, voisin laittaa uuden sadetakkini päälle apteekkireissulle (huomenna pitäisi olla pirteä ja flunssaton ja kertoa hölmöstä tutkimussuunnitelmastani opettajille ja muille), se on pirteän värinen.
En haluaisi kertoa muille tutkielmani aihetta, se vaikuttaa niin huonolta. Se taitaa olla vähän huono merkki.

14 kommenttia:

T. Offset kirjoitti...

Ymmärrän tuon sinun suhtautumisesi seurusteluun täydellisesti. Oma suhtautumiseni on pitkälti vastaava. Olen kuitenkin huomannut vähin erin ettei tuo ole ihan koko totuus. Ei sillä etten olisi sitä aina tiennyt. Kuten epäilemättä tiedät sinäkin. "Älähän hättäile".

Se että tässä maailmassa jaetaan ihmisiä normaaleihin ja epänormaaleihin mitä mielikuvituksellisimmin perustein on sitten kokonaan toinen juttu.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Normaaliuteen pyrkiminen ei ole mielestäni hyvä juttu, varsinkin kun se on niin häilyvä käsite. En edes tiedä mikä olisi normaalia tämänikäiselle naiselle, vakava seurustelusuhde vai hurja sinkkuus? Enkä kauheasti välitä enää, yleensä uskallan olla oma itseni sellaistenkin ihmisten seurassa jotka tuntuvat elävän niin kuin kuvittelen olevan hyväksyttävä tapa. Tärkeintä on että hyväksyn itseni, ja yleensä siinä onnistunkin, ehkä paremminkin kuin "normaalit" ihmiset, joilla kai heilläkin on kauheita epätäydellisyyden tunteita, varmaan. Minulla on eräs lapsuuden ystävä, joka tuntuu olevan kaikin puolin normaali, jopa niin että hän tuntuu epänormaalilta. Tosin hänkin valitsi yllättävän opiskelualan, mutta on toisaalta tehnyt itsestään sopivan näköisen ulkoisesti, juhlii sopivasti, hänen ystävänsä ovat samannäköisiä kuin hän itse ja hänen harrastuksensa ovat normaaleja. En tiedä mitä käsitykseni normaaliudesta kertoo minusta, muuta kuin ehkä sen että tuo ihminen on aina tuntunut pitävän minua ja lapsuudenympäristöäni jotenkin outoina ja asenne on tarttunut minuun. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä, ehkä ainoa, jonka seurassa minulla on boheemi ja impulsiivinen ja eksentrinen olo, muuten olen hyvin tavallinen ja aina se järkevin.

Ei suhtautumiseni seurusteluun tietysti ole koko totuus, mutta ainakin tilanteessa jossa seurusteluun ei erinäisistä syistä ole mahdollisuutta (minä en kiinnostu kenestäkään / kukaan ei kiinnostu minusta) on se helppo tapa elää, ainakin helpompi kuin se tuskainen kaipuu jota jotkut tuntevat kokevan (toivon että heidän elämänsä helpottuisi, oli tuskaan syynä mikä tahansa, en ole vakuuttunut että aina olisi oikeasti kyse vain seurustelukumppanin kaipuusta). Asenteeni on varmasti yhdistelmä vanhempieni huonoa avioliittoa ja introverttistä luonnetta, koska selviän yksinkin en uskalla ottaa sellaista riskiä että päätyisin huonoon suhteeseen. En tiedä aiheuttaako tuo pelko sen etten kiinnostu muista seksuaalisesti tai seurustelumielessä (mikä minusta edellyttää myös seksuaalista kiinnostusta) vai johtuuko kiinnostumattomuus jostain luonteeni piirteestä. Jos olisin romantikko ajattelisin varmaan etten ole vain kohdannut oikeaa ihmistä. Minua lohduttaa se että ainakin kerran olen oikeasti tuntenut seksuaalista kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, tunne ei kestänyt kauan eikä siitä seurannut mitään mutta kuitenkin tunsin jotain. Hänen kanssaan olisin saattanut voidakin seurustella, jos olosuhteet olisivat olleet vähän erilaiset, ehkä on vain hyvä ettei siitä tullut mitään sillä myöhemmin tunteeni loppuivat yllättäen. Olen myös kuullut ihmisistä, jotka ovat olleet hyvin samankaltaisia ja yllättäen joskus vaikka 28-vuotiaina löytäneetkin sen oikean tyypin. Toisaalta uskon että ilman parisuhdettakin voi elää hyvän elämän eikä minulla ole mitään kiirettä.

Peggy G. kirjoitti...

Minusta on hienoa, että osaat olla noin riippumaton. Kun ei ole pakkomielteistä tarvetta suhteeseen, niin ei ainakaan hölmähdä johonkin itselleen täysin sopimattomaan persoonaan.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Se hyvä puoli kyllä on, toisaalta minun on aivan liian helppoa jäädä kotiin yksin kun kerran olen ihan tyytyväinen. Tarvitsen kuitenkin toisten ihmisten seuraa ja varmaan paljon kiinnostavia ihmisiä, seurustelu- ja kaverimielessä jää tapaamatta kun kotona yksin on niin paljon helpompaa ja turvallisempaa. En tiedä johtuuko se etten juuri tapaa kiinnostavia miehiä siitä etten juuri tapaa miehiä ylipäätään, viimeisen vuoden aikana tosin olen jopa tavannut miehiä kahden kesken kolme kertaa, mikä on huomattava muutos aikaisempaan ja ehkä asiat järjestyvät ajallaan.

T. Offset kirjoitti...

Hmm. Sinun blogiisi kommentoiminen generoi huimasti kävijöitä omalleni.

Niin, jos johonkin pitää pyrkiä niin minusta se on onnellisuuteen. Että on keskimäärin tyytyväinen itseensä ja tekee asioita jotka eivät itseä ainakaan onnettomammaksi tee. Aina löytyy parempia ja huonompiakin, sama mitä ja kehen vertaa. Turha verrata.
Jos elää niin että on siihen tyytyväinen niin se riittää. Ei kenellekään tarvitse todistella mitään kunhan itse itselleen saa määritettyä sen mikä on oikeasti tärkeää. Sen miettiminen kannattaa.

Olet huomannut ettet tarvitse ketään ollaksesi onnellinen. Ei kenekään tulisi koskaan ajatellakaan että joku muu tuo hänelle onnen. Ei sitä kukaan tuo, itseltä sen on löydyttävä. Seurustelusta pitää saada jotakin lisää myös käytännössä. Onnellisuutta, helpompaa arkea, turvallisuutta ja miksei parempaa seksiä. Kun kumpikin osapuoli tietää mitä elämältään tahtoo ja kertoo sen myös ovat riskit jo paljon pienempiä. Ei siinä liene sen kummempaa taikuutta. Eikä seurusteluun ole sääntöjä. Onhan myös niin ettei ketään joka tietää pärjäävänsä omillaan voi alistaa huonoon suhteeseen.

Pahoittelun jos viisasteluni ärsyttää.

Orange seeds kirjoitti...

Minusta sinulla on kunnioitettava asenne seurusteluun ja siihen mitä ihminen tarvitsee ja ei tarvitse. Normaalius ei tosiaan tarkoita mitään kovin todellista. Tuntuu että useimpien "Normaalius" -käsite tarkoittakin lähinnä jotain ihme naistenlehdistä koottua kuvaa keskivertoihmisesta ja elämästä. Normaali ihminen on silloin se, joka harrastaa seksiä kolme kertaa viikossa, meikkaa joka päivä joka paikkaan, ajelee kaikki karvansa kulmakarvoista alaspäin ja on kiinostunut vain siitä mitä vastakkainen sukupuoli itsestä ajattelee.

zache_ kirjoitti...

Äh, normaalius on yliarvostettua ja arvostan enemmän sitä, että pystyy toimimaan ja elämään omana itsenään. Ainakin itse kulutan mieluummin aikani johonkin mielenkiintoiseen kuin yleisen hyväksynnän hakemiseen, eikä se ole tuntunut erityisemmin ketään häiritsevän.

Jos esimerkiksi haluaisin välttämättä toteuttaa yhteiskunnan odotukset niin varmaan, nyt pitäisi olla tiedossa "kovapalkkainen insinöörityöpaikka, lähihoitaja avovaimo siunatussa tilassa ja omakotitalo rakenteilla", eikä mikään noista taida toteutua. Enemmänkin käytän aikaani mielenkiintoisten juttujen tekemiseen ja yritän päästä tekemään niitä duunikseni tai vaihtoehtoisesti löytämään työpaikan josta jää merkittävästi vapaa-aikaa harrastuksille. Vauva, auto ja omakotitalo puolestaan tarkoittaisi työpaikkaa jolla rahoittaa ne. No thanks.

Entä miten tuo peilautuu seurusteluun tai sen tarpeeseen? Varmaan siten, etten NT:n tavoin ole aktiivisesti etsimässä ketään, jonka luokse muuttaa yhteen. Olen täysin tyytyväinen siihen, että minulla omaa henkilökohtaista tilaa jota ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa jollen halua ja mieluusti sallin toiselle saman myös. Toisaalta olen myös hiton hyvin tietoinen siitä, että on kaikenlaista mielenkiintoista jota en arvaa edes olevan olemassa. Esimerkkinä vaikka toisenlaisesta ympäristöstä tulleen ihmisen ajatusmaailma tai kokemukset jne, jonka jakaminen voisi olla helposti omasta vapaudesta luopumisen arvoista myös. tms

Näkymätön tyttö kirjoitti...

T. Offset, ei tuo minusta ole viisastelua, vaan viisasta puhetta. Luulen että minulla on vääristynyt kuva parisuhteista, ajattelen että ehkä yksi viidestäkymmenestä on onnellinen, muut ovat ankeita ja jotkut ehkä onnistuvat kauhealla työllä olemaan tyytyväisiä, vaikka elämä meneekin taistellessa ja kompromisseja tehdessä. Toivon että olen väärässä. Ajattelen että kunnon ihastuminen ja rakastuminen ovat harvinaisia, että kun niin on käynyt kahdelle perheenjäsenelleni niin tuskin minulla on suuria mahdollisuuksia, ei kai samaan perheeseen mahdu kolmea onnelliselta vaikuttavaa suhdetta. Ja vaikka löytäisikin ihmisen josta tykkäisi ja joka tykkäisi minusta niin kuitenkin seksi olisi huonoa, suurin osa seksistä vaikuttaa olevan tai sitten halut menisivät ristiin ja kaikki ahdistuisivat ja löytyisikö edes miestä (tai naista) joka osaisi olla tarpeeksi kärsivällinen kanssani, vähäinenkin painostus johtaa paniikkiin ja perääntymiseen. Ja en kuitenkaan osaisi käsitellä negatiivisia tunteita tarpeeksi hyvin, enkä niitä väistämättömiä ristiriitoja ja luovuttaisin liian helposti. Kun katsoo sivusta suurin osa suhteista näyttää olevan täynnä kriisejä ja riitoja ja väärinymmärryksiä ja kotitöitä joita kumpikaan ei haluaisi tehdä ja pelkään etten selviytyisi sellaisesta. Parisuhteen hyvät puolet tuntuvat jotenkin epävarmemmilta, ja koska en ole niitä kokenut en tiedä nauttisinko niistä. Ainakin toisen kanssa nukkuminen mikä joistain näyttää olevan maailman suurimpia iloja vaikuttaa minusta kauhealta mutta ehkä rakastettu on eri asia kuin sisko joka pyörii ja narskuttelee hampaitaan niin ettei samassa huoneessa saa nukuttua (onneksi harvemmin joutuu nukkumaan samassa huoneessa hänen kanssaan, hän ei juuri tule kylään äitini luo ilman miestään). Pidän itseäni realistisena optimistina mutta voi olla että varaudun liikaa pahimpaan.

Orannge seeds, minä en ainakaan täytä tuota normaaliuden määritelmää. Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä, muuta kuin siinä tapauksessa etteivät muut hyväksy minua tällaisena kuin olen. Minua ei kiinnosta elää niin kuin tämän ikäisen oletetaan elävän, vaikka niitäkin tapoja on niin monta että normaaliuden teeskenteleminen olisi hankalaa. Teen asioita joista nautin ja en voi uskoa että joku ei tekisi jotain mistä nauttii vain koska on liian vanha tai liian nuori tai väärää sukupuolta. Siksi minua ärsyttää se oletus ettei nuori kaupunkilaissinkku voi olla kiinnostunut säilönnästä ja muusta sellaisesta, että minun pitäisi juosta baareissa vain siksi että satun olemaan kaupunkilainen ja naimaton, ne eivät ole kauhean olennaisia asioita identiteettini kannalta, muuta kuin sitä kautta että asun kaupungissa koska haluan asua lähellä palveluita ja isoa kirjastoa ja kenkäkauppaa, josta saa hauskoja vihreitä kenkiä. Naimattomuus on tietysti yksi minua askarruttavista asioista, mutta tuskin olisin kauhean erilainen seurustelevanakaan. Enemmän minua määrittää se että metsässä on hauskaa, että olen saanut kotoani hamsteritaipumuksia ja että yritän syödä vähän terveellisemmin, nuo asiat lienevät pysyvämpiä ominaisuuksia kuin asuinpaikka ja siviilisääty.

Zache, tuo on hyvä asenne. Luulen että olennaista on se että vaikka viihtyykin omissa oloissaan niin kuitenkin pystyy myös ottamaan vastaan uusia mahdollisuuksia ja ottamaan riskejä uusien ihmisten kanssa, ei mitään tyhmiä riskejä tietysti mutta uskaltaa tutustua toisiin. Olen pyrkinyt olemaan avoimempi viimeisen vuoden aikana ja tehnyt käyttänyt hyväksi mahdollisuuksia, en kauheasti mutta vähän enemmän kuin ennen. Vaihto-opiskeluni herätti minut tajuamaan että minun on aivan liian helppoa olla koko ajan yksin, se oli vähän pelottavaa.

Orange seeds kirjoitti...

En toki ajatellutkaan että sinulle normaalius merkitsisi tuota naistenlehtien vääristynytttä ihmiskuvaa. Se taitaa olla lähinnä jotain joka riivaa monia nuoria, vasta teini-iän kynnyksen ylittäneitä naisia. Ainakin kun lueskelee ihmisten blogeja saa kuvan ihmisistä jotka asettavat itselleen ja toisilleen järjettömiä ulkonäkö vaatimuksia, mutta pään sisällöllä ei sitten olekaan niin väliä.

Mitä tulee tuohon yhdessä nukkumisen ihanuuteen tai kamaluuteen, niin luulen ettäse rakastettu on tosiaan lähes aina varsin eri asia. Itse olen esim. aika kosketusrajoitteinen siinä mielessä, etten perheen ja kavereiden keskenkään oikein tunne luontevaksi mitään halailua tms. Kättelyssä taitaa mennä minun luontevan läheisyyden rajani kaikkien muiden paitsi siipan kanssa. Joskus täydessä baarissa niasihminen ohitti minut ja otti samalla olkapäistäni kiinni siirtääkseen minua hieman, pidin sitä todella epämukavana. Lapsenakaan en halunnut tarhassa tai koulussa opettajien taputtelevan päätäni tms. Silloin ainoastaan vanhemmat olivat tuolla tapaa läheisiä. Nykyään tosiaan siippa on ainoa joka saa olla lähelläni ihan miten ja milloin tahansa, enkä koe sitä koskaan epämukavana, avikken mieluusti halaa edes omaa äitiäni. Siippa on se ehdoton poikkeus.
Eli ehkäpä se rakkaansa kanssa nukkuminen olisi ihan eri lailla miellyttävää kuin siskon. Ainakin jos todella on rakastunut.

Anonyymi kirjoitti...

Näkymätön tyttö sanoi:
Olen myös kuullut ihmisistä, jotka ovat olleet hyvin samankaltaisia ja yllättäen joskus vaikka 28-vuotiaina löytäneetkin sen oikean tyypin.

Tai vielä vanhempana... mulle kävi näin vasta 32-vuotiaana. Sitä ennen en ollut seurustellut juuri ollenkaan jotain satunnaisia deittailuja lukuun ottamatta. Kenenkään kanssa ei vain tuntunut klikkaavan tarpeeksi sekä fyysisellä että henkisellä tasolla (tai jos itse tunsin vetoa, toinen oli varattu). Ja viihdyin ihan hyvin yksinkin, olihan mulla kuitenkin paljon kavereita ja sosiaalista elämää muuten.

Sitten kun tapasin nykyisen miesystäväni, hänen kanssaan oli jotenkin kaikin puolin niin helppo olla että seurustelukin onnistuu luonnostaan. Ei tarvitse yhtään jännittää. Ja yhdessä nukkuminen on ihanaa :-).

Anonyymi kirjoitti...

Kiinnostavaa tuo keskustelu normaaliudesta. Mutta eniten minuun osui NT:n kommentti siitä, kuinka herkästi on valmis perääntymään, jos joku tulee liian lähelle tai yrittää jotain. Minä olen juossut karkuun niin monesti ja niin monta vuotta (olen nyt 25), että todellakin tiedän tunteen. Sitoutumiskammo ja jonkinlainen pelko parisuhteen epäonnistumisesta on pitänyt minut sinkkuna tähän asti. Satunnaisten yövieraiden kanssa nukkuminen oli aina epämiellyttävää ja aamiaiset kammottavia. Vasta tänä syksynä olen tavannut miehen, jonka seurassa minulla ei ole tarvetta paeta, jonka kanssa jaksaisin olla vaikka joka päivä ja jonka vieressä nukun hyvin, jonka pahanhajuinen hengitys aamulla ei haittaa yhtään ja niin edelleen. Tunne on aika ihana. Edelleen pelkään ihan valtavasti, pelkään että tämä täydellisyys katoaa, mutta yritän vain aktiivisesti työntää pelkoa pois. En edes uskalla myöntää seurustelevani, koska se tekisi jutusta vakavaa, ja silloin olisin vaarassa satuttaa itseni.

Marilla

zache_ kirjoitti...

Hyvää yötä ja huomenta
Ehdit myöhemmin nukkua
24 tuntia
Toivottavat sulle onnea
Hyvää yötä ja huomenta
Hei älä vielä luovuta
Kaikella on hintansa
Mut mikään ei oo vielä mahdotonta
Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään
Turha pelätä laukausta,
Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa


Don Huonot - Hyvää yötä ja huomenta.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Orange seeds, luulen että minullakin oli nuorena aika kummallinen käsitys normaaliudesta ja siitä ettei normaaleilla ihmisillä ole mitään ongelmia ja traumoja. Hassua kun sitä nyt muistelee, ikävä jos sellainen asenne säilyy aikuisenakin.
Minäkään en pidä koskettelusta, suostun kyllä halattavaksi mutta en ikinä halaa muita ja inhoan varoittamattomia kosketuksia. Tai ehkä ongelma on se etten uskalla nauttia kosketuksesta, se tuntuu jotenkin väärältä.

Marilla ja anonyymi, kiitoksia kommenteistakin. Toivon että minullekin käy noin, se että muilla on tuollaisia kokemuksia vahvistaa uskoani siihen että on paras vain odottaa että kohtaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa nuo asiat ovat helppoja ja jota ennen kaikkea haluaisi tavata eikä kauheasti ahdistuisi omasta kyvyttömyydestään, ehkä se oikeasti vain vaatii oikeanlaisen miehen.

Zache, en ole varma omalla kohdallani siitä vahingoittaako yksinäisyyteni minua, muuta kuin siinä mielessä että yksinoloon tottuminen vaikeuttaa varmasti mahdollista parisuhteeseen asettumista. Minä en kyllä ole yksinäinen, vaikka saatan siltä vaikuttaakin, en ole oikeastaan koskaan ollut todella yksinäinen, muuta kuin joskus teininä kun ystäväni hylkäsivät minut.

spektrioe kirjoitti...

Heh, mulla ollut vähän sama suhtautuminen, tosin joillain poikkeuksilla. Parisuhdetta olen halunnut silloin, jos olen ollut ihastunut johonkuhun. Sitä "pakko saada joku" -ajatusta en ole oikein koskaan sisäistänyt.. En myöskään muista että olisin yhtä lyhyttä ajanjaksoa lukuunottamatta oikein koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaikka on ollut pitkiä ajanjaksoja, jolloin en ole tavannut oikeastaan ketään "livenä".

Jossain vaiheessa oli tuo "normaaliuskaipuu", tosin siinä muodossa, että mietin mikä mussa on vikana, kun ei kukaan kiinnostu. Nyt sitten on parisuhde, mutta jos jostain syystä sitä ei voisi jatkaa, niin tuntuisi hassulta alkaa etsiä heti uutta tilalle. Enkä edes ole täysin varma, että tämä suhteellisuus on parempaa kuin sinkkuus. Molemmissa on vähän eri hyvät puolet.

Se joidenkin "villi sinkkuelämä" taas tuntuu ajatuksena kovin rasittavalta. Siinähän joutuis olemaan ihan kauhean sosiaalinen jos haluaisi irtoseksiä monen eri ihmisen kanssa vaikka vuoden sisään harrastanaa, saati sitten kuukauden! :D

Ja se yhteisnukkuminen taas... Mulle se ei tunnu olevan kovin eri asia rakastetun kanssa kuin jonkun muun, paitsi siinä mielessä, että satunnainen "lähentely" ei haittaa. Mut poikaystävällä on 140cm leveä sänky, ja sekin tuntuu liian kapealta usein. Mä en tajua miten jotkut mahtuvat nukkumaan pitkiä aikoja kahdestaan vaikka jossain 80cm leveässä sängyssä. Mä en vaan pystyis. Tosin ehkä siihenkin tottuis.

Blog Widget by LinkWithin