Niskani on jumissa mutta olen aika tyytyväinen. Olen saanut käytettyä nelisen tuntia enemmän tai vähemmän ahkerasti sen tärkeimmän lähdeteokseni lukemiseen, muistiinpanojakin on yli kuusi sivua. Lukeminen tuntuu hitaalta, mutta toivon että pian olen saanut luettua sen mikä on oman työni kannalta oleellista tuossa kirjassa, sivuja siinä on vielä ties kuinka monta mutta ehkä se ei ole niin tärkeää. Muuten en ehdi lukea muita kirjoja. Mutta työ edistyy kuitenkin siitä ole iloinen.

Tämän päivän suurin oivallus on se että olisin aika iloinen jos minun ei tarvitsisi enää ikinä käyttää termiä cinéma vérité. Aksentit tekevät minut hulluksi.

Toinen oivallus liittyy suhtautumiseeni dokumenttielokuvaan (mitä tutkielmani suurimmaksi osaksi käsittelee). Todellisuus sinällään ei kauheasti kiinnosta minua, vaikken hyväksykään vääristelyä. Dokumenttielokuvissa minua kiinnostaa sama piirre kuin kuvataiteen tekemisessä, sattuman merkitys. Dokumenttielokuvankin voi tietysti ohjata hallitusti mutta oikean elämän kanssa työskennellessä ei ikinä tiedä mitä tapahtuu. Nuorempana kuvataidekoulussa ollessani pidin kaikkein eniten grafiikan teosta ja sen yllätyksellisyydestä, samaan pyrin muussakin kuvantekemisessäni. Studiokuvaus on ihan kiinnostavaa mutta en tunne mitään tarvetta hallita kuvaustilannetta, päinvastoin ne itse ottamani kuvat joista pidän ovat yleensä syntyneet aivan sattumalta. Ei ehkä kauhean ammattimaista mutta pidän yllätyksellisyydestä, sen riskeistä huolimatta. Oikeastaan sattuman rooli kaikessa elämässä on minusta aika lohdullinen.

Tällainen ajattelutyö ei taida sopia päälleni, siihen koskee.
Ammatillinen koulutus on kyllä vähän tylsistyttänyt mieltäni.