2.11.2006

Ilman nettielämääni elämäni olisi aika tyhjää, tai ehkä silloin minun olisi pakko etsiä aktiivisesti ystäviä oikeasta maailmasta, jos netin ulkopuolinen maailma on yhtään sen oikeampi (ja itse asiassa ystävistäni, joita ei nyt kauheasti ole, suurin osa on löytynyt sieltä). Äsken eräs netistä löytämäni ystävä käväisi täällä ohikulkumatkallaan, häneen en varmasti olisi tutustunut jos en olisi kirjoitellut eräälle keskustelufoorumille ja mennyt hänen johtamaansa liveroolipeliin (ajatella että olen sellaistakin harrastanut joskus).

Oudoimmat ystävyyssuhteeni syntyivät aivan vahingossa joskus nelisen vuotta sitten, tai ehkä siitä on jo enemmän aikaa. Ensimmäinen nettiyhteisöni oli eräs suuri ulkomainen Tolkien-sivusto, rekisteröidyin sinne kuusi vuotta sitten. Olen hieman kasvanut siitä ulos mutta se antoi minulle aika paljon, esimerkiksi ensimmäisen netti-ihastumiseni, joka johti jopa flirttailuun (hyvin vallankumouksellista siihen aikaan). Löysin sieltä aika paljon tuttaviakin. Nuo tuttavat olivat kuitenkin aika tavallisia, suomalaisia scifi- ja fantasiaihmisiä, joihin olisin saattanut tutustua muutenkin.

Joskus ensimmäisen Taru sormusten herrasta -elokuvan jälkeen (joka oli minulle suuri pettymys) olin koulussa hieman tylsistyneenä ja päädyin tuon sivuston keskustelualueen fani-osastolle. Siellä teinitytöt (iältään tai henkisesti) hehkuttivat sitä miten ihania näyttelijät olivat, erityisesti Orlando Bloom, kukaan ei voisi olla komeampi tai haltiamaisempi. Minä olin kovasti eri mieltä ja otin osaa keskusteluun otsikolla "Orlando Bloom is not so fine". Kiivaan väittelyn keskellä huomasin olevani hyvin samaa mieltä kahden muun käyttäjän kanssa ja päädyimme jatkamaan keskusteluamme muualle. Olemme jatkaneet sitä nyt useamman vuoden ajan ja vaikkei se olekaan enää niin tiivistä, ovat he silti ystäviäni.

Olemme aika outo porukka emmekä olisi voineet ikinä ystävystyä ilman nettiä, heidän kauttaan saa mielenkiintoisen kuvan elämästä vähän eri puolilla maapalloa ja minä saan järkytettyä heitä kertomuksillani lumesta ja kylmyydestä (siis siitä miten mukavaa voi olla talvella kun on vaikka -10 astetta pakkasta ja aurinko paistaa). Mandy on australialainen nelikymppinen perheenäiti ja kirjastonhoitaja, joka viihdyttää tuttaviaan suurilla kutsuilla ja käy lomalla patikoimassa Nepalissa. Natalia on puolalainen juristi ja jonkin sortin pakana, hän on kasvissyöjä ja todella hyvä valokuvaaja. Ja minä olen sitten jotain ihan muuta.

Tänään tuntuu siltä etten osaa oikein kirjoittaa.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuulostaa aikalailla samalta kuin oma elämäni. Suurinosa kavereistani on netistä löydettyjä, samanhenkisiltä foorumeilta yms. Ystäviä minulla on vaan pari, toiseen tutustuin samassa yhdistyksessä 11v sitten ja toiseen larpissa.

Tämä saakin aina miettimääm että missä kulkee ystävyyden määrityksen raja? Kai se jokaiselle on erilainen... Itse uskallan sanoa toista ystäväkseni vasta pitkän ajan päästä, koska ihmisiin luottaminen on monen selkään puukotuksen jälkeen ollut hankalaa.
Eikä ystävien määrä ratkaise, vaan se laatu. :)

Bloom on aika kamala.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ystävyyden määritteleminen on kyllä hankalaa. Minulla siihen kuuluu ainakin se että näemme myös vapaa-ajalla edes joskus, hyviä koulukavereitani en varsinaisesti laske ystäviksi, vaikka heillekin voi puhua melkein mistä vain. Minusta tuntuu myös etten uskalla määritellä toista ystäväkseni, entä jos hän ei pidäkään minua ystävänään vaan pelkkänä kaverina tai tuttavana. Ei sillä tietysti pitäisi olla mitään väliä. Laatu on kyllä määrää tärkeämpää.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä liveroolipeleissä tehdään? Tiedän kyllä perusidean, mutta noin ihan tarkalleen, mitä siellä tapahtuu?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Siellä voi tapahtua vaikka mitä, esimerkkinä koulutyönä tehty juttu ensimmäisestä larpistani.

Anonyymi kirjoitti...

Haha, mun pikkubroidi teki joskus yläasteella sellaisen kumimiekan veiston tunnilla, just sähköputkesta, eristemateriaalista ja jeesusteipistä, niin kuin tuossa jutussa oli. Käytettiin sitä miekkaa enemmän tai vähemmän leikkimielisissä taisteluissa veljien välillä. Yleensä vähemmän leikkimielisissä... Ei sillä oikein pärjännyt metallista imurinputkea vastaan.

Juttu kyllä selvensi ihan hyvin. Sellaista jäin kuitenkin miettimään, että jos koko juttu on käsikirjoitettu, niin miten se pelaaminen tulee esiin. Ja miten ne käsikirjoittajat/ pelinjohtajat kontrolloivat tilannetta? Mihin peli loppuu?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä en todellakaan ole mikään larppausasiantuntija, joten tämä on vain oma käsitykseni. Peli ei ole varsinaisesti käsikirjoitettu, sille kyllä kirjoitetaan alkuasetelma ja hahmot, mutta peli saattaa lähteä kehittymään ihan outoonkin suuntaan pelaajien improvisoidessa saamiensa ohjeiden perusteella (hahmolla saattaa olla esim. joku päämäärä, johon hän pyrkii mutta muuten pelaaja valitsee mitä tekee). Pelinjohtajat saattavat kai jotenkin kontrolloida tilannetta, minulla ei ole siitä roolista kokemusta. Peli loppuu kai kun sen päämäärä on saavutettu, minun kokemukseni mukaan joku vain huutaa "peli päättyy!" ja sitten se on ohi, hahmoni on ollut aina sen verran alhainen ettei ole välttämättä edes huomannut merkittäviä tapahtumia.

Anonyymi kirjoitti...

Vielä pari kysymystä:

Miten pelinjohtajat kontrolloivat tilannetta? Kiertääkö pelialueella jotain tarkastajia vai miten?

Niin ja sitten sellainen, että voiko larppiin mennä vähän yli-ikäisenä? Ja jos ei edes tunne ketään pelaajaa?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Niissä peleissä joissa olen ollut on pelinjohtaja kierrellyt seuraamassa peliä, eräässä pelissä hän oli jonkinlainen näkymätön jumalhahmo. Tarkemmin en tiedä mitä he puuhaavat.

Larppauksen voi aloittaa milloin tahansa, olen kuullut nelikymppisistäkin aloittelijoista. Mukaan pääseminen riippuu pelistä ja sitä järjestävästä porukasta, kaikki pelit eivät sovi aloittelijoille ja kaikki porukat eivät ole yhtä aloittelijaystävällisiä. Tuolta saa enemmän tietoa http://www.larp.fi/

Blog Widget by LinkWithin