Seitsemän vuotta sitten näihin aikoihin matkustin Turkuun siskoni kanssa, tapaamaan isääni, jota emme olleet nähneet kesän jälkeen ja tutustumaan hänen avovaimoonsa. Minä olin 19-vuotias, sisko kolme vuotta nuorempi. Avioero oli yllätys, vaikka vanhempieni avioliitto oli kulkenut siihen suuntaan jo pitkään ja ensijärkytyksen jälkeen tajusin että se oli kaikille paras ratkaisu. Toisaalta olen iloinen siitä että minulla oli onnellinen ja lapsuus ja että minusta tuli avioerolapsi vasta aikuisena. Tietysti avioerolapsillakin voi olla onnellinen lapsuus mutta en tunne kauheasti kärsineeni siitä että vanhempani olivat yhdessä ehkä vain meidän lasten vuoksi (voi kyllä olla että käsitykseni parisuhteista on vääristynyt kokemusteni seurauksena ja ehkä siksi olen tässä tilanteessa. Siskoni on kyllä ollut monta vuotta onnelliselta vaikuttavassa suhteessa, joten ehkä olen vain muuten outo).

Tuolloin seitsemän vuotta sitten olin jännittynyt, en tiennyt millainen uusi äitipuoleni oli. Järjestin meille viikonlopuksi paljon ohjelmaa, halusin ehdottomasti nähdä Turun linnan ja Aboa Vetuksen ja tehdä vaikka mitä, niin ettei tarvitsisi puhua tai miettiä tunteitaan. Minulla oli oikeastaan mukavaa ja tunsin pettäväni äitini.

Lapsena suhteeni isääni oli vähän etäinen, hän oli aika paljon poissa ja hän oli vähän pelottavakin. Hän teki jotain mystistä yliopistolla, jossa hänellä oli työhuone kirjastossa. En tiedä vieläkään mitä informaatikot tarkkaan ottaen tekevät, lapsuudesta jäänyt mielikuva on se että siihen liittyy paljon puhelimessa puhumista. Isälläni oli tuolloinkin elämä josta minulla ei ollut mitään käsitystä ja kaikenlaisia tuttuja. Joskus 15-vuotiaana pääsin ystäväni kanssa jonkun hänen tuttunsa luokse käymään Heinävedelle, kävimme jossain tanssilavalla ja Uudessa Valamossa. Tuo tuttu teki jotain yliopistolla, jatko-opiskeli ehkä. Hän oli hyvin vaikuttunut siitä että isäni oli isäni. Tai ei vaikuttunut ehkä mutta tunsi. (monta vuotta myöhemmin kun olin jo Oulussa opiskelemassa ja etsin harjoittelupaikkaa, päädyin yritykseen, jolla ei ollut varmasti mitään tekemistä isäni kanssa toisin kuin aiemmilla paikoillani. Haastattelussa ensimmäinen kysymys oli: "Oletkos X:n tytär, me olimme opiskelijaradikaaleja yhdessä").

Opin tuntemaan isäni oikeastaan vasta avioeron jälkeen. Ennen sitä minun olisi ollut vaikeaa kuvitella puhuvani isäni kanssa puhelimessa ties miten pitkään, työasioista ja muusta. Se että isäni on myös pomoni on välillä vähän hankalaa mutta yhteistyö on hyödyttänyt meitä molempia. Käyn nykyään Turussa useamman kerran vuodessa, ainakin kesällä ja ennen joulua perinteisissä pikkujouluissamme (isäni on omalaatuinen joulupukki). Pidän äitipuolestani ja hänen kauttaan saamistani sukulaisista (minulla on siskopuoli, jota tapaan harvoin, hänen asuu perheineen Ruotsissa), pidän Turusta. Ja totta kai pidän isästäni, vioistaan huolimatta (hän on yhtä hajamielinen kuin minä).

Isäni on runoilija ja tietokirjailija, tiedetoimittaja ja kirjastoihminen, kustantaja ja kouluttaja. Hän on kannustava ja uskoo minun ja siskoni lahjoihin ja kykyihin ja muistaa aina kehua töitämme (ehkä liikaakin). Hän on auttanut minua hankalissa muutoissa (koko omaisuuteni pikkuautolla Lahdesta Jyväskylään, muun muassa). Hän soittaa itsetehtyä bassoa ja kuuntelee jazzia ja opetti minut käyttämään taitto-ohjelmaa kun olin 15-vuotias (maantiedon opettaja oli hyvin vaikuttunut Moldova-esitelmästäni). Hän on vanha radikaali ja suvaitsevainen kulttuurisnobismistaan huolimatta. Hänen kuntoiluinnostustaan vaimonsa kanssa on hauskaa katsoa. Hän ymmärtää hyvän muotoilun merkityksen.
Minusta on hauskaa että minulla on isä, jolle voi antaa lahjaksi esiliinan tai pannunalusen tai taidetta (eikä uusinta Ilkka Remestä tai jääkiekkolippistä tai jotain muuta stereotyyppistä isäjuttua) ja jonka kanssa voin puhua melkein kaikista minua kiinnostavista asioista.