19.1.2007

Tänään olin niin inspiraation vallassa että melkein pahin painajaiseni toteutui. Aloitin aamulla piirtämään toista tilattua kantta ja vaivuin hyvään vireeseen, en ollut muistanut miten paljon oikeasti nautin siitä. Kun työ oli valmis lähdin parvekkeelle fiksaamaan sitä hiuslakalla (oikea fiksatiivi on turhan kallista). Lähtiessäni kyllä avaimiani, niin kuin aina teen lähtiessäni (pelkään hysteerisesti jääväni lukkojen taakse) mutta jostain syystä ne eivät siirtyneet ajatuksen voimalla käteeni. Fiksasin työn ja jätin sen oveni viereen ja lähdin alakertaan vaanimaan sopivia puhelimenomistajia. Ensin sisään tuli tyttö, jolla ei ollut puhelinta, tai sitten hän sanoi niin välttyäkseen lainaamasta sitä. Sitten tuli siivooja joka lainasi puhelintaan. Ilmoitustaululla ilmoitetussa numerossa ei kukaan kuitenkaan vastannut ja paniikkini kasvoi. Siivooja taisi sääliä minua, olen hätätilanteissa aika säälittävän näköinen, ja soitti johonkin muuhun numeroon. Ehkä viiden minuutin päästä pihaan ajoi aura-autolla ymmärtäväinen huoltomies.
Olen kymmenen euroa köyhempi ja edelleen tärisevä mutta huojentunut. Ehkä painajaisistakin voi selvitä.
En kyllä tiedä uskallanko tänään mennä ulos.

14 kommenttia:

Tristis Pendula kirjoitti...

Hyvä että pääsit takaisin sisälle, minäkin aina pelkään lukkojen taakse jäämistä. (Tietysti minunkin luo voi aina tulla, jos tuo sattuisi tapahtumaan uudestaan.)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ajattelin sinun luoksesi tulemista, mutta minulla ei ollut ulkovaatteitakaan enkä uskaltanut ottaa sitä riskiä etten pääsisi enää sisään ulko-ovestani, jos sinä et sattuisikaan olemaan kotona. Kiitos ehdotuksesta :)

-TC- kirjoitti...

Ihan suoraan sanottuna, tuo viimeinen pätkä kirjoituksestasi on uskomaton. Oletko oikeasti neuroottinen ihminen, jonka pahin painajainen on se, että avaimet jäävät kotiin??
Välillä blogissasi korostat, miten olet itsenäinen ja vahvakin, ja sitten heität ihme asenteen: "säälikää minua hirveästi, olen heikko".. Joskus tuntuu, että blogissasi on kaksi eri kirjoittajaa, koska kirjoitustesi tyyli vaihtelee ilman syytä äärilaidasta toiseen.

-TC- kirjoitti...

...Vai oliko tämä nyt sitten sitä vitsiä, mitä viimeksi sanoit viljeleväsi, kun käsitin sinut väärin..?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ehkä aika monet ihmiset ovat yhtä aikaa itsenäisiä ja vahvoja ja heikkoja ja typeriä? Tai ainakin minä olen, en kyllä muiden sääliä kaipaa tippaakaan, miksi ihmeessä kaipaisin.
Osaksi kyse on huumorista (tosin ehkä sitä ei kukaan muu tajua) siksi en halunnut laittaa siihen lisäystä "tietysti kamalampiakin asioita voisi tapahtua", tiedostan itsekin että olen aivan hölmö kun pelkään jotain noin typerää, en vain mahda mitään sille että lähtiessä pitää tarkistaa kolmeen kertaan että mukana on avaimet ja puhelin ja rahat, joskus alkaa pelottamaan että jätin lieden päälle vaikka muistaisinkin sen sulkeneeni, siis kyllä, olen neuroottinen. Se on meillä vähän sukuvika luulen ja kun pelko iskee on sille vaikeaa tehdä mitään, vähän niin kuin ei kai voinut isoisoisänikään vankileirillä vuonna 1918 kun yhtäkkiä tuli sellainen olo että pakko on paeta, vaikka kaikki olisi käynyt hyvin jos hän olisi vain jaksanut pysyä rauhallisena (hermoparantalon entisenä potilaana hän ei kai siihen kyennyt). Kävi vähän huonosti esi-isälle, jossain tuntemattomassa haudassa kai vieläkin on.
Mutta oikeasti, avainten unohtaminen on yksi yleisimmistä peloistani, siis sellaisista arkipäiväisistä. Tietysti pelkään maailmanloppua ja kuolemaa ja sitä että tulen hulluksi, muun muassa. Tuo pelko on kuitenkin siitä ikävä että siihen liittyy itsenäisyyden menetys, vaikka kuinka olisin vahva en pääse omin avuin ovestani sisälle vaan tarvitsen muiden apua. Ja avun pyytäminen on minulle todella vaikeaa, toisin kuin avun tarjoaminen.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta tuollaiset pelot on aika ymmärrettäviä, todellisempia kuin vaikka pelätä pienenpieniä vaarattomia hämähäkkejä (isot, karvaiset ja myrkylliset hämähäkit ovat tietysti asia erikseen..). Varmaan kaikilla, -tc-lläkin, on joitakin naurettavia pelkoja, joille vain ei voi mitään.

Ja eikö ole aika itsenäistä ja rohkeaa myöntää pelkonsa ja kertoa niistä muillekin?

Anonyymi kirjoitti...

Minusta tuollaiset pelot on aika ymmärrettäviä, todellisempaa kuin vaikka pelätä pienenpieniä vaarattomia hämähäkkejä (isot, karvaiset ja myrkylliset hämähäkit ovat tietysti asia erikseen..). Varmaan kaikilla, -tc-lläkin, on joitakin naurettavia pelkoja, joille vain ei voi mitään.

Ja eikö ole aika itsenäistä ja rohkeaa myöntää pelkonsa ja kertoa niistä muillekin?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minun pelkoni tuppaavat olemaan juuri niitä pieniä ja naurettavia. Kun pelkään jotain oikeaa isoa asiaakin, kuten vaikka aikoinaan sitä etten pääse opiskelemaan ja tulevaisuus on niin epävarma, niin se naamioitui peloksi siitä etten saa asuntoa, joka lopulta oli pienin ongelma. Ne isot asiat ovat niin pelottavia etten uskalla edes ajatella niitä.

Keksi kirjoitti...

Itsekin pelkäsin ennen unohtavani avaimet lukkojen taakse. Nyt kolmannen kerran sen tehtyäni se ei enää tunnu niin pahalta.

Viimeisin kerta oli kyllä huippu, ehkä se vähän lohduttaa :). Vuokrasin viereisestä kioskista dvd:n siitä huolimatta että kaikki tietoni olivat hävinneet heidän rekisteristään eikä kone suostunut ottamaan tietojani uudestaan vastaan. Hyvä alku siis. Kotona elokuva ei toiminutkaan. Lähdin vaihtamaan elokuvaa, ja suljettuani oven huomasin avainten jääneen sisälle. Soitan talonmiehelle, sovimme että näemme kohta, sillä aikaa ehdin käväistä automaatilla hakemaan rahaa talkkaria varten ja vaihtamaan elokuvan. Kuinkas sitten kävikään? Automaatti rikkoi korttini. Soitin hätäpäissäni talkkarille ja selitin tapahtuneen, onneksi hän oli kovin ymmärtäväinen. Kävin kioskilla, vaihdoin elokuvan, menin kotiin ja talonmies avasi oven. Kaikki tämä, vain jotta pääsisin toteamaan ettei se uusikaan elokuva toiminut koska vika olikin tietokoneeni DVD:n lukijassa joka oli irtisanonut itsensä mysteerisesti yön yli. Samana iltana onnistuin rikkomaan lasipullon kylpyhuoneessa, ja pölynimurini päätti sanoa poks eikä edes lähtenyt käyntiin.
Kaiken tuon jälkeen oli kyllä hermoheikkoinen olo!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuo on kyllä uskomattoman huono-onninen tarina, huvittava jos ei sitä tarvitse kokea, muuten aika kauhea. Onneksi sinulla oli sentään puhelin mukana.

-TC- kirjoitti...

Miten isoisoisien sodat liittyy avainten sisäänjäämiseen......?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Eihän se liitykään muuten kuin miten sen kommentissani sen sanoin, ehkä se oli jotenkin epäselvästi sitten ilmaistu, että lievä neuroottisuus ei ole ihan harvinaista suvussani. Isoisoisäni ei muuten ollut sodassa, hän vain sattui olemaan ulkona ulkonaliikkumiskiellon jälkeen töidensä takia ja joutui vankileirille, jossa hän hermostui ja yritti paeta ja teloitettiin. Niin kertoi mukana ollut vahvahermoisempi kaveri joka säilyi hengissä.

lupiini kirjoitti...

Kommenttikorkkaus! Olen lukenut sinua vaikka kuinka kauan, että heippa vaan :)

Minäkin olen samaan aikaan vahva ja itsenäinen sekä heikko ja pelokas. On paitsi yleistä, myös jotenkin lähtökohtaisesti ihmisluontoon kuuluvaa olla dualistinen. Olen aina välillä pohtinut, kuinka vaikeaa on luonnehtia esimerkiksi itseään jotenkin suoraviivaisesti, mielestä pomppaa aina esiin "mutta toisaalta kuitenkin"-alkuinen ajatus, kun määrittelee itsensä vaikkapa puheliaaksi tai sosiaaliseksi.
Avainten unohtamisen pelko on ainakin mulla kiteytymä jostain isommasta, yleisluontoisesta pelosta, hallinnan ja itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Se on ehkä sukua sille pelolle, että kelaa jättäneensä levyn päälle tai parvekkeen oven auki lähdettyään kotoa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tervetuloa kommentoimaan :)

Kyse on todellakin samanlaisesta pelosta. En yleensä mieti päälle jääneitä levyjä niin paljon kuin avainten muistamista mutta pari kertaa olen joutunut tappelemaan itseni kanssa että olen saanut jatkettua matkaa alettuani miettimään päälle jääneitä laitteita, vaikka tietäisin aivan varmasti että laitoin ne pois päältä. Se ei ole mitään järjellistä toimintaa.
Tuo on myös tuttua, tuo kuvailemisen vaikeus. Minä olen oikeassa seurassa todella puhelias ja niin yleensä määrittelen itseni. Toisaalta jos olen sellaisten ihmisten kanssa jotka vaikuttavat jollain tavalla pelottavilta niin en varmasti saa sanottua mitään jos ei ole aivan pakko, ehkä en sittenkään voi sanoa olevani puhelias. Ja olenko edes yhtään sen puheliaampi kuin muutkaan kaveriensa kanssa? Äitini kyllä väittää että olen.

Blog Widget by LinkWithin