Viime yönä menin taas liian myöhään nukkumaan, vaikka yhdeksältä päätin lukea vain muutaman luvun. Kirja oli liian jännittävä ja kello oli aivan liian paljon aivan liian pian. Ja aamulla piti tietysti herätä kuudelta. En sentään nähnyt painajaisia tai herännyt kolmelta. Illalla sain kyllä itsesäälikohtauksen muistellessani ehkä kauheinta lapsuuteni tapahtumaa, joka ei ollut aivan kauhean ankea. Olisin kuitenkin saattanut kuolla siellä yhdellä kauhealla tallilla, jonne aina halusimme leirille koska se oli halpa ja siellä sai ratsastaa melkein miten paljon halusi. Yhden kerran olimme lähdössä maastoon, tietysti ilman valvontaa. Minä olin ehkä 12-vuotias ja huono ratsastaja. Poni jolla ratsastin (lempinimeltään Mari, rodultaan connemara, luonteeltaan äärettömän laiska ja itsepäinen) ei millään olisi halunnut lähteä pihasta pois ja muut eivät halunneet jäädä sinne joten he jättivät minut ratsastamaan yksin tallille. Poni pillastui jostain syystä, minä pysyin selässä tallin pihalle saakka jolloin paikan koira liittyi mukaan vauhkoonnuttamaan ponia vielä enemmän. Ehkä se pysähtyi tai pukitti tai jotain, minä joka tapauksessa päädyin päälleni maahan, kypärä halkesi tai irtosi tai jotain, minulla on hieman hatara kuva tapahtumien kulusta kun kai olin tajuton. Onnekseni paikalla oli erään tytön isä, joka oli sairaanhoitaja ja elvytti minut, muuten minut olisi varmaan jätetty pihalle makaamaan. Loppupäivän minun annettiin ymmärtää olevan tiellä ja syyllinen, minun käskettiin mennä aittaan nukkumaan (siellä oli ampiaisia enkä uskaltanut). Muistan vain sen kun makasin penkillä ja päähäni sattui hirvittävästi ja kukaan ei tuntunut välittävän minusta, ei puhettakaan siitä että minua olisi valvottu ja herätetty tunnin välein vai mitä aivotärähdyspotilaille pitää tehdäkään, lääkäriäkään en nähnyt. Niin traumaattinen kokemus, onneksi jäi ainoaksi, että vieläkin vähän itkettää. Vanhemmilleni ei kerrottu miten vakavasta jutusta oli kyse (ehkä omistaja halusi maksun vielä seuraavaltakin päivältä?), he eivät muutenkaan ymmärtäneet talleja tai hevosia eivätkä tienneet ettei sinne olisi ehkä kannattanut lähettää lapsia. Me kyllä lähdimme sinne mielellämme, tuonkin jälkeen (seuraavan kerran kun kävin siellä omistaja ei muistanut edes koko tapausta, ehkä ne olivat siellä niin yleisiä).

Jännittävä kirja ja itsesääli kostautuivat, tänään olin taas väsynyt. Minun piti mennä heti aamusta käymään Kelassa, viemässä ensimmäinen työtön/työtön/työtön/jne.-lappu ja asumistukihakemus. Jännittävä kirja piti kuitenkin lukea loppuun ja lähdin vasta yhden jälkeen, mikä oli hyvä juttu, posti ehti tulla ja sain viimeisen palkkakuitin, säästyi yksi reissu sinne. Nyt tukiasioiden pitäisi olla kunnossa, ehkä saan ensi yönä nukuttua kunnolla.

Kotimatkalla tein jotain vasemmalle jalalleni, niin ettei se pidä nyt äkillisistä liikkeistä tai liian nopeasta kävelystä.