Täällä on taas samaa vanhaa väsymystä. Yhdeksältä nukahtamisesta ei näytä olevan apua kun herään ensimmäisen kerran neljän jälkeen.
En tiedä olenko masentunut tai stressaantunut vai olenko taas luulotautinen ja minussa ei ole muuta vikaa kuin laiskuus ja saamattomuus mutta tunnen itseni jotenkin erilaiseksi kuin ennen. En ole masentunut siinä mielessä että olisin surullinen ja olen oppinut olemaan huomaamatta sitä lievää puristavaa tunnetta rinnassa joka on ollut seuranani koko kevään eikä itkuisuutta ole onneksi yleensä, väsymys tuntuu olevan suurin ongelmani. En tiedä auttaisiko siihen sekään että saisin nukuttua kunnolla. Sain tehtyä tänään kaiken mitä minun pitikin mutta ehkä tunti töitä ja jonkun verran erilaisten asioiden hoitamista ja sähköpostien lähettämistä vie voimani. Selviydyn arjestani puolikuntoisena mutta välillä epäilen olisiko minusta edes tekemään oikeaa työpäivää, jos sattuisin löytämään oikeita töitä. Luulen kyllä pystyväni siihen, työt eivät olleet tähän mennessä ongelma (siis töiden tekeminen, jäljestä en osaa sanoa mitään). Nyt aina saatuani jonkun asian hoidettua pitää minun mennä piiloon peiton alle. Siellä on turvallista. Nukun ikkuna auki että voisi pitää kahta peittoa, ne tuntuvat kumman lohdullisilta.
Väsymykseni tuntuu omalta vialtani

Kun menin kauppaan oli kotini ympäristö täynnä hoikkia ja energisiä ja urheilullisia ihmisiä, tunsin olevani aivan väärässä paikassa ja kuvittelin muiden paheksuvan minua (kun vielä söin jäätelöä, en näköjään osaa pitää mitään lupauksiani). Vannoin meneväni tällä viikolla uimahalliin, saa nähdä saanko pidettyä sitäkään lupausta.

Täytän kuukauden päästä 27. En ole tähän mennessä välittänyt kauheasti siitä etten ole saanut aikaan niin paljon kuin ikäiseni yleensä ovat tai että olen vielä kaukana aikuisuudesta (ja toisin kuin jotkut minä haluaisin olla aikuinen, itsevarma ja vastuullinen, sellainen joka pystyy huolehtimaan muistakin) mutta nyt tunnen itseni aika saamattomaksi ja osaamattomaksi. Minulta tuntuu puuttuvan jotain kykyjä, jotka ovat melkein kaikilla muilla ihmisillä, sellaisilla jotka kykenevät seurustelemaan ja löytämään töitä. Minussa tuntuu olevan jotain pahasti vialla. Olen uskonut jo pitkään ettei seurustelemattomuuteni johdu ulkonäöstäni, ei sen pitäisi johtua. Minulta taitaa vain puuttua kyky tarttua tilaisuuteen ja toisaalta halukin. Tällä hetkellä kyvyttömyys löytää töitä tuntuu pahemmalta (vaikka tietysti ihmissuhteet ovat tärkeämpiä kuin työ), en ole ikinä onnistunut saamaan töitä, niitä on vain tarjottu minulle jostain syystä enkä osaa hakea niitä.
Äitini oli 27 kun sai esikoisensa.