25.9.2007

Erilainen nuori kasvaa aikuiseksi?

Jos ootan että olen joskus energinen taitaa se surkea suunnittelemani kirjoitus jäädä vain suunnitelmaksi, joten tässä se on:

Minä olen kaikkea muuta kuin kapinallinen (haluaisin kyllä olla mutta se vaatisi luonteeni täydellistä muuttamista, olen enemmänkin sopeutuja ja tyytyjä) mutta tunnen jonkinlaista tarvetta toimia odotusten vastaisesti. Tai saan jotain tyydytystä kun toimin niin. Yleensä odotukset ovat omiani ja voi olla muista näyttää siltä että toteutan rooliani johdonmukaisesti.

Eniten vastustan jonkinlaista kiltin tytön roolia, tai sitä miten sen itse määritän. Se on lähinnä ulkoinen ja ehkä aika vanhentunut. Eniten sitä vastasi eräs koulukaverini (olin hänelle ehkä vähän katkera siitä ettei hän halunnut olla kaverini silloin kun ystäväni hylkäsivät minut, vaikka hän olikin luokalla aika ulkopuolinen. Jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ole kauhean yllättävää), vaikkei hän edes ollut erityisen "kiltti". Siihen tuntui kuuluvan tietynlainen varovaisuus ja se että aina pitää välittää kauheasti siitä mitä muut ajattelevat ja vaaleansiniset farkut ja palmikkovillapaita, tietysti vaalea (käsitykseni kilteistä tytöistä on saattanut jäädä 90-luvun puoliväliin). Kiltillä tytöllä on keskimääräiset hiukset, ei pitkät eikä lyhyet, siistit ja väriltään mahdollisimman huomaamattomat. Hän käyttää lähinnä sinistä ja beessiä ja järkeviä ja turvallisia värejä ja opiskelee luokanopettajaksi tai joksikin sellaiseksi mitä koulussa hyvien kilttien tyttöjen oletetaan opiskelevan. Luulen että tuo kiltti tyttö asuu vain minun mielessäni ja kuvittelen että minun kuuluisi olla sellainen tai että minusta tulee sellainen jos en taistele koko ajan. Eikä siinä ole edes mitään erityisen pahaa, muuta kuin outo haluni olla olematta itsestään selvä.

Ammatinvalintani liittyy osittain siihen. Luulen että voisin olla hyvinkin tyytyväinen jos työskentelisin kirjastossa (jos lukuun ei oteta palkkaa ja työtilannetta) mutta se tuntui minusta aivan liian ilmeiseltä vaihtoehdolta kiltille tytölle, joka pitää kirjoista. Ja nykyinen ammattini on minulle kutsumus. Minulla oli oikeastaan aika vähän ammatillisia vaihtoehtoja, allergiani ei olisi kestänyt kondiittoriopintojakaan (luen välillä kakkublogeja tyydyttääkseni sitä pientä kondiittoria joka asuu vieläkin sisälläni). Se että päädyin ammattikouluun oli silloin lievä järkytys mutta toisaalta minun kaltaiseni tyttö olisi ilmeisemmin päätynyt yliopistoon, tai niin kuvittelen.

Olin kai lievästi erilainen nuori, vaikka kavereihini verrattuna olinkin ulkoisesti tavallinen. En ollut valmis blondaamaan hiuksiani, niinpä vihreä ja sininen hiusväri eivät näkyneet kunnolla enkä ollut valmis keesiinkään tai rastoihin (vaikka niistä välillä haaveilinkin). Pidin 70-luvun vaatteista ja hameista ja lempivaatteeni oli punainen kaftaanityyppinen juttu (sen kanssa musta poolo ja punaiset maiharit) ja värjäsin hiukseni mahdollisimman punaisiksi. En minä ollut mitenkään kauhean outo mutta en ehkä yläasteemme näkymättömin tyttö.
Tunsin alemmuutta suositumpiin verrattuna mutta samalla halveksuin heitä, minulle oli kauhean suuri kynnys aloittaa alkoholin käyttäminen ja meikkaaminen, ne tekivät minusta sellaisen kuin muistakin, tavallaan. Nykyään humala ei vain kiinnosta minua, alkoholilla ei tunnu juuri olevan sijaa elämässäni (paitsi jos se on virolaista lakkalikööriä missä tapauksessa sillä on oikeutus olemassaoloonsa jäätelön kastikkeena), yleensä unohdan miten tärkeää se on niin monille. Neitsyyden menetys teki minusta taas vähän enemmän muiden kaltaisen mutta toisaalta sen tilanteen erikoisuus ja sitä seurannut selibaatti tekevät minusta sopivan kummallisen, siitä voi saada ehkä jotain lohtua kun tuskailen ihmissuhdeongelmieni kanssa.

Kapinani on suurelta osin ollut aika mitätöntä. Minulla oli pari vuotta vain yksi korvakoru, kun toisen korvan reikä tulehtui. Lukion ensimmäisellä otin reiälliseen korvaan vielä kaksi reikää. Koruja ei nähnyt juuri koskaan kun pidin hiuksiani aina auki (korvatrauman takia) mutta tiesin että olin toiminut jollain tavalla odotusten vastaisesti ja se riitti. Kun aloitin uimahallissa käymisen luovuin niistä, korvakoruttomuuskin on ehkä vähän yllättävää. Hiukseni ovat osittain kapinaa kilttiä ja järkevää polkkatukkaa vastaan, osittain kyse on samasta kuin suhteellisen raittiuteni kanssa. En minä halua olla sellainen tavallinen ihminen jolla on erilaisia hiustyylejä ja joka käy kampaajalla ja käyttää jotain muotoiluaineita. Tai sitten olen vain pihi ja muutosvastainen.

Vaihto-opiskeluni ei ollut kapinaa, päinvastoin. Minulle sanottiin että kannattaa lähteä vaihtoon, se on järkevää ja hyvä tilaisuus ja kaikkea sellaista enkä keksinyt mitään syytä olla lähtemättäkään. Toisaalta se tarjosi myös tilaisuuden olla erilainen. Vaikka olinkin sielläkin ahdistunut ja minulla oli vaikeaa voin kuitenkin saada tyydytystä siitä että olin erilainen vaihto-opiskelija. En saanut ystäviä mutta suoritin kauheasti opintoviikkoja ja tein kivoja koulujuttuja. En asunut niin kuin muut vaan paikallisten kanssa ja matkustelin vaikka olin yksin. Siitäkin voi saada erilaisuusiloa että kouluni ei järjestänyt mitään opastusta vaihtareille ja siitä että vaihtarikaverini olivat todella erilaisia. Vaikken onnistunutkaan ystävystymään heidän kanssaan (mutta kun he olivat miespuolisia...).

Viimeksi erilainen minäni uhmasi odotuksiani viime keväänä. Olin ollut varma että muutan johonkin pieneen asuntoon jonnekin keskustan laitamille, sellaiseen paikkaan josta voin kävellä joka paikkaan. Sellaisia asuntoja olisi ollutkin vapaana eikä niissä olisi ollut edes kauhean paha vuokra. Pieniä ne tietysti olivat mutta niin ovat olleet aiemmat asuntonikin (ensimmäinen Oulun asuntoni oli 31 neliön solukaksio, sitten 17 neliön yksiö). Jotenkin se alkoi vain tuntua liian itsestään selvältä ja iso yksiö oikein perinteisessä lähiössä kiinnostavammalta.

En usko että löydän itseäni koskaan tilanteesta jossa olen saavuttamassa kaikkia niitä tyypillisen elämän yksityiskohtia, aviomiestä, omakotitaloa ja lapsia ja lemmikkieläintä ja kahta autoa. Silloin ei olisi hauskaa huomata haluavansa sittenkin uhmata odotuksiaan (muiden kannalta varsinkin).
Onneksi autollisuus ei ainakaan ole kauhean todennäköistä, siitä pitää huolen ajokortittomuus. Lisää odotusten vastustamista (ja rahapulaa).

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oletko vesimies?
kysyy Sanna

Näkymätön tyttö kirjoitti...

En, vesieläin kylläkin :)

orange seeds kirjoitti...

Kalat?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Vähän eri otus :)

Anonyymi kirjoitti...

Oinas?
Jaa kun miettii tuota mistä puhut niin luovassa ammatissa olevathan on aina poikkeavia, siihen on niinkuin oikeus. Et ole se kiltti tyttö... Monilla ihmisillä on kuulemma "huijarikompleksi" (tms. luin yhdestä kirjasta). Se tarkoittaa että pelkää paljastuvansa muille, ettei olekaan se miltä näyttää. Ikäänkuin vaikka on alle kolmekymppinen sinkku graafinen suunnittelija ja lahjakas niin sitten muut näkisi että joo... en osaa selittää, mutta tunne on kuulemma monille tuttu, että muut huomaa yhtäkkiä, ettet olekaan niin pätevä tai jotain. No tämmöistä tuli mieleen.

Ja hei, kokemus kertoo että yhtäkkiä (ja jos huonosti käy, piankin) voit huomata, että sinulla on kaksi lasta, kaksi koiraa ja kaksi autoa. Sitten et ehdi mitään kivaa... Vaikka ei siinäkään mitään vikaa tietysti.

Anonyymi kirjoitti...

Kun seilatessa saa näin hyvää tekstiä luettavakseen, voi olla todella iloinen. Ei ole oppi mennyt opettajilta ojaan. Palaan varmasti näille bl -sivuille, ellei osoite vaa n joudu kadoksiin.

Veloena kirjoitti...

Oho, horoskooppeja...

Tunnistan paljon tuosta kirjoituksesta itseänikin. Luultavasti se kiltti tyttö on minullakin pään sisässä. Tavallaan olen aika tyytymätön moniin ratkaisuihini, joista sinänsä pidän käytännön tasolla, koska ne vievät minua liian lähelle sellaista mielikuvaa, johon en tahdo identifioitua.

Joskus sitä mielikuvaa on hyvä kampittaa. Itse olen suuresti vapautunut sen vallasta esimerkiksi virkkaamalla neulebaskerin (aiemmin ajattelin sen kilttien tyttöjen jutuksi).

EN ole kyllä ihan varma onko mitään aikuisuutta edes olemassa. Luultavasti ei.

Blog Widget by LinkWithin