8.10.2007

Harmittelin että varasin työnhakuneuvonnan tälle aamulle, olisi ehkä tehnyt hyvää vähän toipua messuista ja hioa työnhakusuunnitelmiani. Fantasioin vähän siitä että se flunssa tulisi kunnolla päälle niin että voisin vain piiloutua peittojen alle ja nukkua pari päivää ja ehkä sitten tulevaisuuteni olisi taianomaisesti muuttunut toiveikkaaksi.

En ole enää sellainen ihminen joka on yleensä joka paikassa noin puoli tuntia etuajassa, sekin harmittaa.

Työnhakuneuvonta oli pettymys, vaikkei se virkailijan syytä ollutkaan. Olin kai toivonut että kaikesta huolimatta minulle sanottaisiin ettei se haittaa jos olen ujo tai jos en kykene sen kummempaan myyntityöhön kuin hymyilemään toiveikkaasti. Ja ettei puhelin ole niin tärkeä työnhaun väline. Ei se tietenkään niin käynyt. Papereissani ei ole kai suurempaa vikaa, vain päässäni. Ei kai voi olla tervettä jos alkaa melkein itkemään kun työnantajille soittaminen vain mainitaankin? Tarvitsen varmaan jotain terapiaa enemmän kuin tietoa työnhausta. Välillä ärsyynnyn järjettömästi hyvää tarkoittavista neuvoista ja minun tekisi mieli huutaa, että tiedän jo kaiken tuon, että vika on vain siinä etten osaa soveltaa sitä käytäntöön. Mutta en tietenkään tee niin, kun he kuitenkin tarkoittavat hyvää.

Puhelinkammoni on tietysti aivan järjetön. En varsinaisesti pelkää ikävää vastaanottoa, odotan sitä. En pelkää sitä etten saisi sanottua mitään, niin ei ole käynyt koskaan. En minä tiedä mitä pelkään, mutta mikä tahansa se on, niin se saa minut itkun partaalle ja sen ahdistuksen puristavan tunteen päälle.

En tiedä olenko jotenkin oudolla tavalla ujo. Aloitteiden tekeminen on minulle melkein mahdotonta ellen tunne itseäni turvalliseksi, mutta jos joku toinen tekee aloitteen ei minulla ole yleensä mitään ongelmia sosiaalisuudessa. Ei minulle tullut mieleenkään että minun pitäisi olla jotenkin hermostunut vaikka silloin kun Erkki Tuomioja tuli osastollemme, ei kyse ollut minusta vaan olin asiakaspalvelijan roolissa Enkä tiedä miksi minun pitäisi hermostua siitä jos joku tärkeä/tunnettu henkilö tulisi paikalle, yhtä ystävällinen ja kohtelias pitäisi olla muillekin asiakkaille. Olen aika surkea myymään mutta olen kyllä auttavainen ja ystävällinen asiakkaille.

Voi olla että minulla oli jotain muutakin sanottavaa mutta se hävisi jonnekin.

10 kommenttia:

Tuazophia kirjoitti...

Minun mielestäni soittaminen on kamalaa siksi, etten voi tietää, jos häiritsen. Ei siinä auta kysellä, että häiritsenkö, eihän kukaan sellaiseen vastaa myöntävästi (paitsi puhelinmyyjille). Ja muutenkaan en millään voi tietää, mitä siellä toisessa päässä tapahtuu puhelun aikana.

Liiolii kirjoitti...

Onko sinusta helpompaa soittaa pelottavaan paikkaan, jos joku kaveri on vieressä henkisenä tukena? Minusta on.

orange seeds kirjoitti...

Ehkä tuo puhelinkammo ei ole pelkoa, vaan painetta, stressiä siitä, että tietää että puhelulla pitäsi saavuttaa jotain ja saavuttamionen on jollain tavalla oman arvon mitta.
Minulle ainakin käy tuolalisissa tilanteissa niin, että jollain tapaa alisuoriudun, koska tehtävä (työpaikan saaminen) tuntuu niin vaikealta, että siinä onnistumienmn vaikuttaa täysin mahdottomalta, ja silti on pakko yrittää ja se on jotenkin todella stressaavaa.

Sisatto kirjoitti...

Auttaisiko jonkin roolin veto puhelimellakin soittaessa? Esimerkiksi että olet tietynsortin ammattilainen, jonka kuuluukin soitella tällaisia työn (tai keikan) hakupuheluja?

Mulla tuontapainen taitaa auttaa. Toimittajan roolissa pystyy soittamaan melkein minne vaan. Vaikeampaa on se, kun soittaa omana itsenään, esimerkiksi pyytää joltain tutuntutulta palvelusta tms. Närkästyneen kansalaisen ja vihaisen asikkaan roolit osaan myös.

siiri kirjoitti...

Ihailen sitä, että pystyt palvelemaan samalla tavalla tuntemattomia ja isoja julkkiksia. Olen kerran joutunut asiakaspalvelutilanteeseen, jossa piti puhua muutama sana superjulkkiksen kanssa, ja olin ihan sydän kurkussa vielä puoli tuntia jälkeenkin päin...

Tuo roolineuvo on tosi hyvä! Olen myös huono soittelemaan työpaikkojen perään, mutta sitten kun töihin pääsen ja soittelen ammattilaisen roolissa työpuheluita, se onkin tosi helppoa ja suorastaan virkistävää. Voi pojat, kokeilen tuota heti huomenna.

Merry kirjoitti...

Jos mun on ihan mahdotonta saada jotain puhelua soitettua, lähden jonnekin julkiselle paikalle hoitamaan sen. Kotona on niin hiljasta ja pystyy keskittymään niin täysillä omaan itseensä, että hermostus siitä vaan kasvaa.

Lievä roolin vetäminen voi myös auttaa, eikä sitä kukaan sellanen ihminen huomaa, joka ei tunne sun oikeaa persoonaa.

Ai niin; sitten kun saan sen ikävän puhelun/puhelut hoidettua, niin menen esim. kahville palkinnoksi. :)

liina kirjoitti...

En ole ennen kommentoinut kirjoituksiasi, vaikka pitkään olenkin lukenut (tykkään kirjoitustyylistäsi :), mutta puhelinkammoon on pakko ottaa kantaa.

Itsellänikin on semmoinen. En soita puhelimella mielelläni edes kavereille ja ystäville (perheen ja avomiehen kanssa kyllä voin rupatella puhelimessa vaikka kuinka), saati sitten hoida virallisia asioita tuntemattomien kanssa. Jos on pakko hoitaa asia puhelimitse (eli ei ole mahdollisuutta sähköpostin, kirjeen tai tekstiviestien käyttöön tai kasvotusten puhumiseen) joudun tsemppaamaan itseäni todella paljon,että saan aikaiseksi. Ei ole mitään oikeaa syytä, miksi puhelimen käyttö on mulle niin vastenmielistä, mutta sitä se on edelleenkin (näin kolmekymppisenä on joutunut kyllä puhelimitse hoitamaan monensortin asiaa, mutta edelleen ei se ole vaan mukavaa ja jos en ole kovana itselleni, niin lykkään soittamista kaikenlaisten tekosyiden varjolla ja stressaan koko ajan siitä etten saa soitettua).

Mikä tekee asiasta kummallisen on se, että ihmisten kanssa tekemisissä oleminen ei ole mulla mitenkään hankalaa muuten ja esimerkiksi esitelmän pitäminen 100 ihmisen edessä on piece of cake. Ärsyttää kyllä oma vajavaisuuteni, mutta toisaalta onneksi moni asia hoituu paljon puhelua kätevämmin netissä :)

m. kirjoitti...

Minulla oli paha puhelinkammo, josta pääsin eroon, kun jouduin töissä päivittäin selittämään vaikeita, monimutkaisia asioita asiakkaille.

Valmistauduin etukäteen opettelemalla asiat mahdollisimman hyvin, kirjoittamalla ylös avainsanoja ja ennenkaikkea tajusin, että rauhallisesti, hitaasti, toistamalla tarvittaessa asian useaan kertaan, sain työt hoidettua. Minulla on kaiken lisäksi hieman huono kuulo ja kaikenlainen häly ympärillä häiritsee, jos olen puhelimessa.

Enää en kammoa puhelinta, mutta edelleen kirjoitan paperille etukäteen jopa osoitteeni ja puhelinnumeroni, etten unohda niitä kesken puhelua.

Sinä vaikutat todella mukavalta ja monella tavalla lahjakkaalta yksilöltä. Palkkaisin sinut heti töihin, jos olisin yrittäjä. Ihmiset, jotka ovat epävarmoja itsestään, ovat monesti paljon ystävällisempiä kuin itserakkaat tyypit. Epävarmuus ja arkuus eivät ole suinkaan huonoja puolia, ne auttavat myös ymmärtämään toisia ihmisiä ja heidän puutteitaan.

beek kirjoitti...

Enpä ole minäkään ennen kommentoinut täällä, mutta nyt rohkaisen mieleni:

Soittamista ei kannata ainakaan jättää sen takia, että pelkää häiritsevänsä. Jos virka-aikana soittaa töissä olevalle ihmiselle, eikö lähtökohtaisesti voi olettaa, että tuo ihminen nimenomaan odottaa jonkun soittavan hänelle työasioissa. (Tämä ei nyt tietenkään koske mitään työnhakuun liittyviä juttuja. Niissä asioissa olen kantapään kautta oppinut olemaan soittamatta kenellekään ikinä.)

Sellainen käytös puolestaan nostaa omat karvani pystyyn, jos minun vastatessani puhelimeen soittaja kysyy "Häiritsenkö?" / "Oletko pahassa paikassa?", tms. yhtä ärsyttävää. Jos puhelu tulee minun kannaltani huonoon aikaan, en tietenkään voi siihen vastata. Jos vastaan, on se merkki siitä että puhelu ei häiritse. Ei sitä kysellä tarvitse.

Soittaminen on mulle helpompaa kuin blogin kommentointi ;-)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Kiitoksia uusille kommentoijille ja muillekin tietysti.

Tuazophia, minäkin pelkään häiritsemistä, mutta en tiedä onko se kammoni taustalla.

Liiolii, en usko, en halua että kukaan todistaa mahdollista epäonnistumistani :)

Orange seeds, osittain kyse on varmasti siitä, toisaalta puhelinkammo on koskenut myös ystäviä ja perheenjäseniä ja sellaisia puheluita joissa minun ei tarvitse myydä mitään tai saada mitään itselleni.

Sisatto, tuo saattaisi toimia, mutta en tiedä löytyykö minulta roolia, jossa aloitteenteko ei pelottaisi.

Siiri, voi olla että minäkin olisin aivan hermostunut jos kohtaisin superjulkkiksen. Ja varmasti olisin jos kyseessä olisi ihminen jota ihailisin.

Merry, minun on pakko olla jossain hiljaisessa paikassa, en muuten pysty keskittymään siihen mitä toinen sanoo.

Liina, tuo kuulostaa ikävän tutulta. Jossain vaiheessa pystyin soittamaan ainoastaan äidilleni ilman hermostumista, nyt listaan kuuluvat muutkin perheenjäseneni. Ystävilleni en soita melkein ikinä.
Esitelmiä jännitän mutta ne eivät aiheuta lainkaan samanlaista kammoa ja kyvyttömyyttä.

M, minäkin kirjoitan yleensä jotain sanoja muistin tueksi, jos kyse on jostain monimutkaisemmasta asiasta.

Beek, minä yleensä vastaan vaikka paikka olisi vähän hankalakin, etten vain joudu soittamaan takaisin :)

Blog Widget by LinkWithin