14.12.2007

Sekavia ajatuksia

Elämäni olisi helpompaa jos en ahdistuisi noloista tilanteista ja muistaisi niitä nolona joskus myöhemminkin (kuten vaikka sitä kertaa kun sekoitin Turun Eerikinkadun ja Brahenkadun toisiinsa, aivan kamalan noloa). En pidä sitä kovin suurena ongelmana, en mieti koko ajan vanhoja nolostumisia koko ajan mutta jos niitä vaikka kasaantuu lyhyelle ajalle on vaikeaa rentoutua, vaikka niiden suuruusluokka olisikin aivan mitätön (tänään esimerkiksi en ollut varma kummalta puolelta yhtä kassaa palveltiin ja jouduin uudestaan jonon hännille, ilmeisesti siinä palveltiin molemmilta puolilta vähän röyhkeyden mukaan).

Eilen olin muutenkin ahdistunut, olen vähän omaa typeryyttäni hankaloittanut raha-asioitani, siitä ei pitäisi tulla pysyvää menetystä (liittyen opintolainan korkoihin joita joudun maksamaan kauhean summan mutta toivottavasti olen niin vähävarainen että Kela korvaa sen) mutta koska haluan aina hoitaa kaiken ajoissa ja täydellisesti ja olla tekemättä virheitä on raskasta kun en siinä onnistu. Tilillä on onneksi sen verran rahaa etten kuole nälkään vaikka Kelalla vähän kestäisikin.
Yksi työkaaos paheni myös eilen ja aloin melkein katua että edes ryhdyin siihen. Tänään sekin näyttää onneksi paljon paremmalta.

Tänään ahdistuin vähän siitä että menin bussilla kaupungille, pelkäsin tänne muuttaessani että tulen niistä riippuvaiseksi. Ei ollut edes kauhea ilma tai pimeää ja en minä niin kauhean sairaskaan ole, vain laiska. Tajusin kuitenkin ostaa vuorokausilipun jolla pääsen samalla hinnalla huomenaamullakin isän luokse.

Kävin lounaalla isäni ja äitipuoleni kanssa lounaalla ja he eivät sanoneet mitään positiivista hiuksistani (ja se tietysti tarkoittaa että he inhosivat niitä...). Kummallinen mieleni oli varma että syynä oli se etten käynyt heidän kampaajallaan, joka on myös heidän perhetuttunsa ja joka on halvempi ja että he loukkaantuivat siitä, aivan selvästi äitipuoleni oli vähemmän ystävällinen kuin tavallisesti (hän on oikeasti todella mukava ihminen). Tai sitten ei. Todennäköisempää saattoi olla että a) isäni ei muutenkaan kommentoi ulkonäköäni, ei ole tainnut ikinä, b) pöydässä oli myös äitipuoleni pomo ja puheenaiheet käsittelivät muita juttuja (kuten Saarijärven kivikautista kylää) ja c) en itsekään keksisi mitään erityisen positiivista sanottavaa niistä. Kaupunkiretki oli vähän äkillinen ja olin ajatellut pestä hiukset vasta illalla, ne ovat vähän hapsottavat ja ne eivät ole todellakaan parhaimmillaan letitettyinä. He varmaan ihmettelevät miksi maksoin niin paljon niin kummallisista hiuksista ja olivat liian kohteliaita sanoakseen se. Huomenna toivottavasti näytän paremmalta. Ja d) ihmisillä on oikeasti parempaakin puhuttavaa kuin hiukseni, vaikka ne ovatkin minulle tällä hetkellä tärkeät (oletteko huomanneet että minulla on vähän tapana puhua joistain aiheista loputtomiin kunnes unohdan koko jutun, esimerkkinä aseksuaalit). Siskoni ei ehkä tiedä muutoksestani, en tiedä järkyttyykö hän. Hän on itse harrastanut aika järkyttäviä hiusmuodonmuutoksia itsekin viime vuosina, paljon rohkeammin kuin minä.

Lähden huomenna aamulla pikkujoulun viettoon enkä varmaankaan päivitä blogia viikonlopun aikana.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän täsmälleen millaista on tuo nolojen tilanteiden vatvominen omassa päässä jälkeenpäin. Noin 15 vuotta sitten minulle tapahtui seuraavaa: Olin asunut Helsingissä vasta vähän aikaa, en ollut koskaan käyttänyt paikallisjunia enkä tietenkään tuntenut asemia. Minun piti matkustaa jonnekin hyvin pienelle asemalle yhtenä pimeänä talvi-iltana, ja siitä huolimatta että olin tietenkin tutkinut asemat etukäteen hyvin tarkkaan, jouduin jossain vaiheessa kysymään ohi kulkevalta konduktööriltä onko asemani seuraava. Oli se. Seisoin eteisessä joka oli täynnä väkeä, kukaan ei puhunut mitään ja kaikki kuulivat lyhyen keskustelumme. Kun juna pysähtyi, katsoin ulos mutta se ei näyttänyt minusta lainkaan asemalta, kuvittelin että juna oli vain pysähtynyt jostain teknisestä syystä keskellä metsää ja kohta saapuisimme asemalle. Mutta tunsin miten kaikki ihmiset tuijottivat minua, jotkut hyvinkin intensiivisesti, kunnes joku sai sanottua: "Tää on nyt se sun asema." Syöksyin ovelle, ovet olivat jo sulkeutumaisillaan, ehdin ulos, mutta olkalaukkuni jäi hieman oven väliin ja sitä vielä jouduin vetämään hädissäni että juna ei olisi vienyt sitä mennessään - tai ehkä jotkut turvajärjestelmät olisivat lopulta estäneet sen.
Tällainen tapaus, joka ei kerrottuna hetkauta useimpia ihmisiä, on jäänyt mieleeni kuin häpeän perikuvana, en koskaan unohda niitä ihmisten naamoja kun he ajattelivat: "Mikä sitä vaivaa, juurihan se konduktööri sille selitti että sen piti jäädä tällä asemalla pois, onkohan se joku idiootti", ja sitten vielä tuo olkalaukkuepisodi. Aina kun muistan tämän, ja muistan tämän hyvin usein, minua hävettää niin kamalasti että tekisi mieli vaipua maan alle.
Taitaa olla hieman asian ohi tämä kommenttini, mutta kiitos joka tapauksessa kun sain tilaisuuden (tai itsehän tämän tilaisuuden otin) taas kerran vatvoa tätä tapausta!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minäkin olisin kyllä nolostunut tuosta, toivottavasti pääset pian eroon siihen liittyvistä tunteista (minun kaikista noloin juttuni tapahtui myös 15 vuotta sitten ja on niin nolo etten voi kertoa sitä kenellekään mutta onneksi se on lakannut ahdistamasta joskus pari vuotta sitten). Minulle kaikista noloimpia ovat sellaiset tilanteet joissa muut osaavat toimia oikein mutta minä en ja vaikutan hölmöltä. Minä en pysty oikein katsomaan sitä kun muut nolaavat (minun mielestäni) itsensä, kerran melkein pakenin yhdestä virastosta kun myötähäpeän tunne oli niin vahva. Ja sekin oli tilanne joka ei varmaan ollut edes kyseisestä ihmisestä nolo, eräs mies oli vuoronumeroiden perusteella seuraavana ja kun hänen numeronsa kutsuttiin hän meni väärälle paikalle, numerotaulut olivat vähän harhaanjohtavat, mutta tuolla paikalla ei ollut edes virkailijaa. Mies istui siinä pitkään ihmettelemässä kun ei ketään kuulunut ja vierestä kutsuttiin jo toinen numero. Minulle kävi melkein tuolla tavalla kerran pankissa, muistin sen juuri, olin katsonut kassan numeron huolimattomasti ja se oli kyllä aivan kauhean noloa.

orange seeds kirjoitti...

Jos hiukset olivat letillä, niin ehkä he vain eivät todella huomanneet eroa. Letissähän se kerroksellisuus ei niin hyvin tietenkään erotu.
Tuo vaikuttaa kuvan perusteella ehkä enemmän auki pidettävältä kampaukselta.

Anonyymi kirjoitti...

Ajattelin ihan samaa: jos hiukset olivat letillä, he eivät ehkä oikeasti huomanneet muutosta, koska olet ennenkin usein pitänyt niitä letillä. Itsellesi muutos on tietysti suuri, joten voi olla vaikea kuvitella vaihtoehtoa, etteivät muut välttämättä huomaa..

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Itse asiassa letillä muutos on aika suuri, lyhyimmät hiukset ovat sen verran lyhyitä että ne eivät pysyneet tuossa letissäni ja lopputuloksena oli hapsottavia päällyshiuksia ja ohut letti. Nuo eivät todellakaan ole letillä pidettävät hiukset, täytyy muistaa se. Mutta poninhäntä näyttää aika hyvältä, vanhoilla hiuksilla ei oikein.

Blog Widget by LinkWithin