22.1.2008

Minulla on sellainen olo kuin olisin tehnyt jotain raskasta koko päivän, olen tavallistakin väsyneempi. Olin kyllä aamusta iltapäivään kaupungilla.

Olin laboratoriossa puolisen tuntia (tai 40 minuuttia) etuajassa, koska ei tietenkään voi olla varma siitä osaako jäädä oikealla pysäkillä pois tai löytääkö oikean paikan perillä tai edes siitä miten kauan bussilla kestää ajaa kuutisen kilometriä ja sitä paitsi luin netistä että ennen verikoetta pitäisi istua 15 minuuttia. Onneksi oli kirja mukana.
Itse verikoe kesti viisi minuuttia, he ottivat kolme putkiloa, hemoglobiinia ja jotain kilpirauhasjuttua varten ja sitten vielä jonkun kolmannen. Olisi varmaan pitänyt kysyä mikä se oli mutta en saanut aikaiseksi, kaipa se selviää sitten ensi viikolla. Olin joskus aika piikkikammoinen mutta verenluovutus on kyllä hävittänyt sen kammon. Pistettäessä minun täytyy kyllä vähän harrastaa huomion vievää small talkia, sitä saa helposti aikaan melkein näkymättömistä verisuonistani ja vaikeuksista joita niiden kanssa on joskus ollut (sanoin yhdelle verenluovutusihmiselle että minulla on vähän hankalat suonet ja hän piti sitä aika pahana vähättelynä).
Tuo oli aika hauska retki, sairaalan ympäristö oli hauska (ja juuri sellainen kuin voisi olla Lucilla Andrewsin romaaneissa, aika järkyttävää että hän kuoli vasta toissa vuonna ja kirjoitti 90-luvulle asti) ja kävelin sieltä keskustaan pari kilometriä, niin että sain hoidettua tämän päivän ulkoilunkin.

Minun ei tehnyt mieli mennä suoraan kotiin, siellä odotti (ja odottaa) tiskaaminen ja yksi sähköposti johon en millään ollut keksiä vastausta (se sentään on nyt hoidettu), menin sitten tervehtimään isääni. Hän oli järjestelemässä uudestaan toimistoaan ja jäin sinne auttamaan. Isäni oli menossa tuttavansa kanssa syömään ja kutsui minut mukaan, se säästi minut tiskaamiselta ja ruuanlaitolta. Minusta oli kyllä noloa että tuttava maksoi meidän kaikkien ruuat (minusta oli kyllä myös noloa että pyysin yhtä ruokaa tarjoilijalta ja se olikin loppu, miksi se oli minusta noloa, en tiedä mutta kaipa minun olisi pitänyt telepaattisesti tietää että savulohi on liian suosittua. pitäisiköhän minun mainita lääkärille tästä nolostumisongelmastakin?), mutta toisaalta hän sai meiltä neuvoja Macin valintaan ja ammattikoulun ravintolassa kolme ihmistä söi ihan hyvin 13 eurolla.

Kun lähdin kotiin minulla oli kauheat kantamukset mukana:
Uusi isompi jumppapallo, jonka ostin eilisen jumppapallokirjakokeilun (mikä yhdyssana!) innoittamana, olen sen verran pitkä (tai siis keskikokoinen) että pienin pallo on vähän liian pieni. Muuten jumppaaminen oli sen verran hauskaa kirjan avulla että tein muutaman ylimääräisen liikkeenkin.
Uusi pallo on hopeanvärinen ja vähän kimalteleva. Vanha pallo oli ehkä sympaattisempi ja tunsin vähän syyllisyyttä korvatessani sen.
Kirjan innoittamana ostin myös kilon käsipainot, niitä käytetään joissain liikkeissä. Enpä olisi uskonut että ostaisin jotain niin kuntoilullista, vaikka tietysti nuo ovat niin minimaaliset että ehkä niitä ei lasketa.
Ostin myös lumikenkämäisen tuen kultaköynnökselleni joka oli ehkä kasvanut sen verran että se hyötyisi tuesta.
Sain myös tavaraa isäni toimistolta, juuri sellaisen puisen paperilokerikon jollaisen olin ostaa (mutta koska minulla on ihan hyvä muovinen en voinut tuhlata sellaiseen) ja lehtikotelon ja paksun nipun paperimallikirjoista revittyjä sivuja askarteluun.

Kaupungilla käyminen on kyllä aika rasittavaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Googlen kautta satuin eksymään tähän blogiin ihan vahingossa, kun tikan uimarantaa etsin. Melko pitkään tuli luettua (kohdasta 1.12.2007), syytä siihen en tiedä. Pakko nyt kuitenkin kommentoida, kun näinkin pitkään tuli lueskeltua.

Ensimmäisenä tekstistäsi tuli mieleen, että tunnut vähättelevän ongelmiasi; itsekin teen aina pienestä ongelmasta suuren, jos sillä hetkellä ei ole oikeasti suuria huolia. Pienikin ongelma on suuri, jos suurempaa ongelmaa ei ole.

Ahdistuksestasi sen verran, että se ei todellakaan ole mitenkään outoa tai harvinaista. Mentaliteetistasi huomaa hyvin suomalaisen kasvatuksen pohjimmaiset synnit: on lottovoitto syntyä suomeen ja ennen kaikkea korostetaan vahvan yksilön tärkeyttä. Laajemmassa mittakaavassa, muihin maihin verraten, onkohan se Suomeen syntyminen nyt sittenkään niin erityinen lottovoitto? Itselläni on varsinkin se ongelma, että uskottelen kaiken olevan niin hyvin, että minulla ei pitäisi olla ongelmia. Minunlaiset ihmiset, jotka eivät osaa suuttua kunnolla, masentuvat helposti.

Mielestäni turun sanomien kirja-arvostelu ei ollut mitenkään erityisen negatiivinen. Arvostelija oli selvästi arvostellut kirjasi siltä näkökannalta kuin se olisi ollut vain yleisöä varten, kun et kuitenkaan ollut tehnyt sitä todellisuudessa vain siinä mielessä. Jos kirjaa sanotaan harvinaiseksi herkuksi jollekin kohderyhmälle, niin ei kai se ihan huono voi olla?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuo on kyllä totta että pienikin ongelma voi olla oikeasti suuri jos ei ole muita ongelmia viemässä huomiota siltä.

Minä en tiedä onko kasvatuksessani korostettu varsinaisesti vahvan yksilön merkitystä, en usko, ei minulle ole koskaan sanottu kotona että olisin heikko ja että minun pitäisi vain pärjätä, se tulee ihan omasta päästäni. Oikeastaan ehkä päinvastoin, olen kasvanut hyvin yhteisöllisessä ilmapiirissä entisten kommunistien kasvattamana. Kaikki pihan lapset oppivat ainakin sen että rahan ansaitseminen ja "menestyminen" eivät ole tärkeimpiä asioita elämässä, ehkä siksi suurin osa lapsuuden kavereistani on artesaaneja. Luulen että minulla on taipumusta perfektionismiin ja henkisen vahvuuden ihannointiin mutta kasvuympäristöni on tasapainottanut minua niin ettei minusta ole tullut esim. äärikonservatiivista suvaitsematonta suorittajaa, mikä minusta olisi ehkä hyvinkin saattanut tulla toisenlaisessa ympäristössä.
Minäkään en kyllä osaa suuttua kunnolla.

Blog Widget by LinkWithin