25.1.2008

Sain tiskattua! Lahjoin itseni lupaamalla että voin leipoa jo tänään enkä huomenaamulla, tein terveellisehköjä mustikkamuffineja, puolet jauhosta grahamia ja sokerista suurin osa ruskeaa.

Äitini soitti ja puhuimme murrosiän puutteestanikin. Hän oli samaa mieltä kuin radion lääkäri, olin jotenkin unohtanut että hän opiskeli kasvatustieteitä, kun on vähän eri alalla nykyään (mutta oikeastaan ei ole). Uhmaikä minulla oli kuulemma ollut aika kunnollinen mutta murrosikäni oli aika rauhallinen, ilmeisesti hänellä itselläänkin oli ollut jossain suhteissa.
Yritän vakuuttaa itseäni siitä että minulla oli tavallaan murrosikä ja kapinoin vanhempiani vastaan edes jonkun verran, sen verran että voisin olla itsenäinen aikuinen (mitä en ehkä ole, vaikutanko kauhean epäitsenäiseltä?). Todistuskappaleeni ovat seuraavat:
1. siskoni ärsytti minua suunnattomasti ja välillä aivan järjettömästi.
2. kasvatin hiukseni pitkiksi osittain kapinana, äitini olisi halunnut että minulla olisi siisti polkkatukka ja välillä vihjaili hiusten leikkaamisesta, minä vastustelin aina ja pidin pääni (ja hiukseni).
3. Äitini ei pitänyt korvalehtienkään lävistämisestä, minulla oli kolme reikää korvissa (siskoni oli kaikin puolin hurjempi, hänellä oli lävistys huulessa).
4. Käytin 70-lukulaisia tekokuituvaatteita vaikka äitini inhosi niitä.
5. Huoneeni sisustus oli juuri sellainen kuin halusin ja puolustin valitsemaani tummanturkoosia väriä vaikka äitini mielestä se olikin aivan liian tumma.

Mitään muuta minulle ei kyllä tule nyt mieleen mutta onhan tuossakin vähän kapinaa vanhempia kohtaan (tai äitiä, isäni oli etäisempi hahmo). Värjäsin kyllä hiukseni siniksi ja vihreiksikin mutta se ei ollut varsinaista kapinaa vanhempia kohtaan kun he eivät paheksuneet sitä. En kyllä noita muitakaan tehnyt herättääkseni pahennusta vaan koska halusin tehdä tai pukeutua niin, mutta ehkä se että tein niin vanhempieni lievästä pahennuksesta riippumatta oli sitä kapinaa. En kyllä oikein muista teinivuosiani tarkkaan, edellinen ahdistuskausi teki vähän niin kuin muurin aikaisemman elämäni eteen (mikä hieno kielikuva). Ehkä sitä ahdistusta voisi pitää murrosiän loppuna, ainakin mielessäni kuohui silloin ja selvittyäni tunsin itseni jotenkin uudeksi ja vahvemmaksi ihmiseksi, paljon rohkeammaksi (mikä voi teistä tuntua vaikealta uskoa).

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei pitkästä aikaa, muistan kerran kommentoineeni blogiasi viime vuonna (olen se lääkäri).

Tekstisi ovat mielestäni hyvin samankaltaisia kuin viime vuonnakin. Muistan itse tuolloin pohtineeni sinun kärsivän mahdollisesti masennuksesta ja sosiaalisista peloista. Ja samoista tiloista näyttää sinut tavannut lääkärikin nyt sinulle puhuneen. Hyvä siis, että olet vihdoin rohkaistunut menemään lääkäriin!

Itse olen kieltämättä ihmetellyt (kun selvästi näytät kärsivän niin paljon), miksi sinun on niin vaikeaa ottaa apua vastaan. Toisaalta kuvailet täällä päivittäin oireitasi (jotka ovat tyypillisiä em. tiloille), mutta kun saat niille nimet lääkäriltä, haluat kieltää ne...

Lääkäri teki kyllä fiksusti, kun antoi sinulle miettimisaikaa. Käytä se nyt hyödyksesi, ja pohdi, oletko oikeasti valmis hyväksymään sen, että sinulle tarjotaan todennäköisesti hoitoa.

Tilasi on sen kaltainen, että se ei todennäköisesti tule itsestään muuksi muuttumaan. Kirjoitan tätä siksi, että minusta sinä olet aivan liian lahjakas ihminen muuttuaksesi tulevaisuudessa kokopäivätoimiseksi terveyspalvelujen suurkuluttajaksi, joka ei muuta tee kuin valittaa surkeana päivät pääksytysten... (Usko minua, olen nähnyt paljon sellaisia. Ja suoraan sanottuna olen vähän kyllästynyt ruikutukseesi.) Sinä olet nuori, lahjakas ihminen, jolla on nyt hyvä tilaisuus muuttaa elämänsä suunta - käytä se!

Annikki kirjoitti...

Jaa, no minusta on kyllä vähän epäkohteliasta tulla tarjoamaan diagnoosia ja pelastusta tuntemattomalle ihmiselle pelkän blogin perusteella. Tai jos yrittää, niin pitäisi olla hyvin hyvin varovainen, ettei losauta tahattomasti ketään suoraan kivellä naamaan.

Ja tuokin, että joku on niin lahjakas, että pitää senkin takia kuntoutua.. Kuulostaa kannustavalta, mutta kai vähemmän lahjakkaatkin ja ihan tavallisen tyhmätkin voivat elämäänsä ja oloaan parantaa ihan ilman mitään arvotusta.

Yhteiskunta voi ajatella tietynlaisen tehokkuuden ja "hyvien" yksilöiden kannustamisen kautta, mutta ihminen itse ja toivottavasti siis Näkymätönkin ajattelee omalta kannaltaan. "Mikä minulle on hyväksi, mikä parantaa minun oloani."

--
PS. kyllä minun mielestä turkoosi seinä riittää jo osoittamaan omaa arvostelukykyä :)

Tuazophia kirjoitti...

Minullakaan ei ollut kunnollista murrosikää. Mutta puolustelen itseäni sillä, että heitin kyllä kerran äitiäni lusikalla (kun en muuten saanut häntä vaikenemaan jostain asiasta, jota hän jankkasi ja jankkasi) ja hänellä on siitä vieläkin arpi otsassa... Eikö tuota voi kutsua jo kunnon murrosiäksi! :D

Anonyymi kirjoitti...

tuli vaan mieleeni kun täällä nyt on otettu esiin mahdollisina diagnooseina depressio ja sosiaaliset pelot, että luin juuri tarrierin, wellsin ja haddockin toimittamasta (wileyn kliinisen psykologian sarjaan kuuluvasta) kirjasta "treating complex cases. the cognitive behavioural therapy approach" että huono itsetunto saattaa ilmetä juuri näiden diagnoosien muodossa. en tiedä miten sinun sairaanhoitopiirissäsi toimitaan, mutta käsittääkseni mahdollista hoitoa varten ihmiset pyritään diagnostisoimaan - ja esim huono itsetunto ei istu suoraan mihinkään olemassaolevaan deskriptiiviseen diagnoosiin (olettaen että käytössä ovat luokitukset icd-10 ja/tai dsm-4). joskus ammattihenkilöstö on siis pakotettu antamaan edes jokin suuntaa antava diagnoosi, että ihminen ylipäätään voi saada hoitoa.

Katri kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Näkymätön tyttö kirjoitti...

Anonyymi 1, vastustan diagnoosia koska pidän sitä vääränä. Olen lukenut nyt sosiaalisten tilanteiden pelosta kertovan esitteen ja voin sanoa etteivät oireet kuulostaneet kyllä yhtään tutuilta, muuta kuin puhelinsoittojen kohdalla. Nolostun kyllä helposti mutta en pelkää sitä etukäteen (kun en voi tietää mikä milloinkin nolostuttaa), minulla ei ole mitään vaikeuksia syödä tai juoda julkisilla paikoilla, jne. Sosiaaliset tilanteet saattavat olla jännittäviä mutta kun pääsen niihin sisään ei minua enää jännitä. Esitteessä oli mukana arviointiasteikko, josta minä sain mielestäni 29 pistettä, netin mukaan lievä sosiaalinen pelko alkaa jostain viidestäkymmenestä. Olen kyllä ujo (ja yksinäni viihtyvä) mutta en tosiaankaan pelkää yleisiä sosiaalisia tilanteita. En minä vastusta hoitoa mutta mielelläni ottaisin oikean diagnoosin :) Masennuksen oirelistalta minuun kyllä pätee yli viisi oiretta, voihan olla että olen masentunut vaikken varsinaisesti tunnekaan itseäni masentuneeksi, minusta oireeni sopivat paremmin siihen mitä olen lukenut yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä (kun minulla ei oikein ole masentunutta mielialaakaan). Sitä en vastusta, vain sosiaalisia pelkoja (tosin puhelinkammoni saattaa lähellä sosiaalista pelkoa ja jos saan apua siihen niin kyllä se minulle käy, vaikka sekään ei kyllä tunnu samanlaiselta kuin tuossa esitteessä kuvaillut oireet).
Vai voisitko sinä kuvitella että sosiaalisista peloista kärsivä ihminen tapaisi mielellään nettituttujaan ja kutsuisi heitä kotiinsakin, sellaisia ihmisiä joita ei ole koskaan tavannut ja nauttisi siitä? Menisi erilaisiin miitteihin, ennen tapaamista jännittäisi vähän mutta sitten nauttisi? Nauttisi asiakaspalvelusta kirjamessuilla eikä menisi lukkoon kun joutuu haastatelluksi yleisön edessä? Kai tervekin ihminen saa jännittää mutta se ei ole ikinä estänyt minua tekemästä jotain sosiaalista (puhelinsoittoja lukuun ottamatta ja nekin onnistuivat ennen kuin sain trauman).
Olisin myös kiitollinen jos diagnoosien teko jäisi lääkärilleni. Ei millään pahalla mutta onneksi hän ei ole vaikuttanut sinun kaltaiseltani, luulen etten saisi sinun vastaanotoltasi sitä apua minkä tarvitsen.

Annikki, se oli aika hieno turkoosi seinä :) Äitini oli kyllä oikeassa siinä että kuuden neliön koppia ei välttämättä kannata maalata kauhean tummalla värillä mutta minä rakastin sitä väriä loppuun saakka (seuraavat asukkaat järkyttyivät kai siitä vähän, varsinkin kun me maalasimme tapettien päälle emmekä kysyneet vuokranantajalta lupaa. Mutta kun he eivät tehneet mitään remonttia kuudentoista vuoden aikana, paitsi kylpyhuoneeseen jonne siskoni vahingossa suututtamat remonttimiehet toivat käytetyn vessanpöntön jostain paikasta jossa sitä ei oltu ikinä puhdistettu, niin kaupunki ei vaatinut korvauksia, siitä yhdestä ikkunastakaan jonka siskoni rikkoi heittäessään minua saksilla).

Tuazophania, tuo kuulostaa kyllä minustakin kunnon murrosiältä :) Meillä siskoni oli enemmän väkivaltainen ja muistan miten suuresti hän ärsytti minua kun olisi halunnut kuunnella jotain hyvää musiikkia (kuten Take Thatia) ja siskoni kävi laittamassa kasettisoittimen pois päältä. Hän oli kolme vuotta nuorempi ja inhosi kaikkea musiikkia eikä voinut kuvitella miten joku haluaisi kuunnella sitä. Ihan kuin se musiikin kuunteleminen olisi ollut teini-iän merkki, että ihminen menee vähän sekaisin ja alkaa kuuntelemaan musiikkia.

Anonyymi 2, noin varmaan on ja voin kuvitella että erilaisten henkisten oireiden diagnosoiminen on vaikeaa. Minä en tiedä onko minulla välttämättä kauhean huono itsetunto, en aikanaan pidä itseäni mitenkään kamalan huonona ihmisenä, vaikka minulla olisi tietysti kauheasti parantamisen varaa esim. vapaaehtoistyön suhteen. Mutta vaikkapa työasioissa en pidä itseäni mitenkään huonompana kuin muut keskimäärin (oikeastaan päinvastoin, en muihin verrattuna mutta saatan ihailla jotain tekemiäni juttuja ja se tuntuu vähän nololta kun Todellinen Taiteilija ei ole koskaan tyytyväinen).

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ja anteeksi Tuazophia, en näköjään millään pysty kirjoittamaan nimeäsi oikein :)

orange seeds kirjoitti...

Olen siitä sama mieltä aninyymi2:sen kanssa, että ehkä ei ole nin väliä sillä minkä diagnoosin tarkalleen ottaen tekevät, kunhan pääset jonkilaisen avun yhteyteen. Sitähän joka tapauksessa sitten juttelisi asioista terapeutin kanssa tarkemmin, ja voisi sitten täsmentää, esim. että vaikka diagnoosissa sanotaankin sosiaaliset pelot, niin et oikeastaan pelkää muita kuin puhelinsosiaalisia tilanteita jne.

siiri kirjoitti...

Kyllä tuo kuulostaa ihan selvältä murrosiältä, ainakin selvemmältä kuin omani oli.

Anonyymi kirjoitti...

Vielä ensimmäiseltä kommentoijalta: olen pahoillani, jos joku pahoitti mielensä sanomastani.

Mutta selvyyden vuoksi: blogiasi lukevat muutamat lääkäritkin, ja olemme olleet samaa mieltä mielenterveysongelmistasi. (Sivuiltasi on luettavissa hyvin kattava ja rehellinen anamneesi, joka on psykiatrisen diagnostiikan kulmakivi.) Lisäksi on ollut puhetta sinun ja muutaman muun bloggaajan ajatusten kokoamisesta esitykseksikin yhdessä koulutustilaisuudessa. Kuvaatte hyvin yleisiä ongelmia potilaan/mielenterveysongelmista kärsivän näkökulmasta.

Toivottavasti saat siis apua ongelmiisi, ja kaikkea hyvää sinulle elämässäsi.

orange seeds kirjoitti...

Minusta aika varomatonta ja insensitiivistä (varsinkin lääkäriksi itseään kutsuvalta) mennä esittämään tuollaisia anonyymejä arvioita ihmisestä, joka ei ole (vielä ainakaan) identifioinut itseään mielenterveyspngelmaiseksi, mutta on toisaalta tunnustautunut hypokondrikoksi. Tuollainen luokittelu muka usean lääkärin mieleipiteenä, saattaa hyvinkin olla todella ahdistavaa.
Hyvin harkitsematonta kommentointia anonyymiltä lääkäriltä.

Toivottavasti et Näkymätön liiaksi vaivaa noilla itseäsi. Sinun ei tarvitse kuunnella muiden kuin oman lääkärisi ja itsesi mielipiteitä omista asioistasi.

Anonyymi kirjoitti...

"Lääkärille". Me-muodossa puhuminen on anonyymikommentaattorilta sekä epäuskottavaa että psykologisesti äärimmäisen ajattelematonta, mikä kyllä panee arvelemaan että tuo "lääkäri" on joku mielikuvitusammatti sinulle. On asiatonta ja toisaala myös argumentointikeinona tyhjäsisältöistä käyttää jotain myyttistä "me lääkärit"-tahoa auktoriteettina sanomisilleen.

Ja tuo "olen kyllästynyt ruikutukseesi", haloo! Kukaan ei pakota lukemaan blogia, joka kyllästyttää (ei edes mikään ammattijuttu, vaikka olisitkin lääkäri, mitä kyllä vahvasti epäilen, ei Näkymätön ole potilaasi). Suhtaudut Näkymättömään kuten niskuroivaan potilaaseen, vaikka hän ei tiettävästi ole sinulta pyytänyt diagnoosia. Muutenkin pyytämättä tyrkyttäminen on epäkohteliasta.

Mirja

Anonyymi kirjoitti...

Orange seeds: Jaa no, tuosta kai voi olla montaa mieltä...

Wikipedia kertoo: "Hypokondria on mielenterveyden häiriö, josta kärsivä luulee tai pelkää perusteetta sairastavansa jotakin vakavaa sairautta."
"Ahdistuneisuushäiriöiksi kutsutaan psykiatrisia häiriöitä, joissa keskeisiä oireita ovat ahdistuneisuus, jännittyneisyys ja pelko."

Siis mielenterveyshäiriöitä. Ja onhan näkymätön itse noista puhunut ja niistä kertonut kärsivänsä, joten miksi niihin ei kaikki halukkaat saisi ottaa kantaa?? Minä ainakin kannatan sitä, että blogeissa kaikki saa vapaasti kommentoida. Blogin kirjoittajahan vapaasti kertoo mitä haluaa itsestään, ja kommentoida saa kuka vaan. Sehän on koko jutun idea... Ihmetyttää hämmästyttää siksi vähän että miksi käytte kaikki niin kuumina.

Mutta hyvä blogi sulla on näkymätön, tsemppiä!

orange seeds kirjoitti...

En sanonutkaan ettet saisi kommentoida, vaan että tulitko mahdollisesti ajatelleeksi, että kommentointisi saattaisi olla Näkymättömälle epämiellyttävää, tai jopa ahdistavaa. Ts. luettelet mahdollisia vaivoja hypokondrikolla muka lääkärin auktoriteetilla. Julmaa sanon minä.

Vaikka kommentointi onkin vapaata, voi silti miettiä mitä kannattaa tuntemattomalle sanoa.

Anonyymi kirjoitti...

Orange seeds, sekoitit kommentoijat. Tässä thredissa on laskujeni mukaan kolme tai neljä eri anonyymiä toistaiseksi. Tulin tänne vasta n. tunti sitten ja kirjoitin mitä löysin wikistä. En ole se lääkäri.

P.S. Sen verran tekee mieli sanoa kuitenkin tuohon toiselle anonyymille vastaamaasi juttuun, että miksi rajoittaisit sananvapauden vain kivoihin kommentteihin? Siksikö, ettei kukaan saa kommentoida mitään kriittistä kaverisi blogiin? :) Onhan itse bloggaajallakin oikeus sanoa mitä haluaa - kivaa ja ehkä joskus jotain jonkun mielestä ahdistavaakin... Aihe kuin aihe, niin kyllä pitää saada olla kaikenlaisia mielipiteitä. Se harmi kyllä unohtuu niin usein näissä blogikeskusteluissa...

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Onpa täällä ollut vilkasta kommentointia. Minun puolestani saa kommentoida miten haluaa, kunhan ei ihan herjaavaksi ala ja ei kommentoija ole tietenkään vastuussa siitä että huonompana päivänä ruikuttamisesta puhuminen saattaisi hyvinkin aiheuttaa itkukohtauksen, mutta onneksi tänään oli hyvä päivä enkä ole edes ollut kotona lukemassa kommentteja. Minä olen kyllä siinä mielessä kummallinen että minusta pitäisi olla kohtelias ollessaan eri mieltäkin ja asiallinen ja minusta on kyllä vähän epäkorrektia diagnosoida tuntemattomia ihmisiä, eikä siitä tietysti ole minulle mitään hyötyä, mutta jos kommentoijalle on niin mikäpä siinä. Kannattaa kuitenkin muistaa että blogi ei ikinä voi olla koko totuus, ei vaikka kirjoittaisi kaikista tekemisistään ja tuntemuksistaan.
Anonyymeille vinkiksi, että jos ette halua tulla sekoitetuksi toisiinne niin ottakaa joku nimimerkki (se onnistuu rekisteröimättömiltäkin), ei sen tarvitse olla mitään monimutkaista tai teitä kuvaavaa, mutta keskustelun kannalta olisi helpompaa että mukana olisi vaikka a, b ja c kuin kolme eri anonyymia.

orange seeds kirjoitti...

Viimeisin anonyymi: anonyymien erottaminen toisistaan on tunnetusti vaikeaa.

Ja en minä ole mitään sananvapautta rajoitamassa. Saanhan minäkin esittää mielipiteeni asioista, esim. joidenkin kommenttien asiallisuudesta, noin sananvapuden nimissä. Ei arvostelu ole kieltämistä. Yritin vain kehoittaa miettimään, kannattaako kaikkia mielipiteitä tuoda julki ihan mihin tahansa sävyyn.

Vaikka sananvapaus onkin hieno asia, ei se tarkoita sitä, etteikö sanomisista ja niiden mahdollisesta haitallisuudesta silti voitaisi keskustella.

Nobelstraat kirjoitti...

Muuten en ota kantaa, mutta tuo mitä yksi anonyymi kirjoitti, niin aika törkeitä suunnitelmia mielestäni (jos olivat totta). On tietenkin niin, että blogitekstien siteerausoikeutta ei voi rajoittaa muuta kuin ehkä joillain lakiteknisillä tempuilla, mutta se vaatisi joka tapauksessa kirjoittamista omalla nimellä. Ja tämä taas on vaikeaa esimerkiksi sinun kannaltasi, koska varmaankin haluat pysyä nimettömänä.

Joka tapauksessa, löysin netistä lyhyellä etsimisillä mainintoja ainakin siitä, että tekijänoikeuslakikaan ei anna rajoittamatonta siteerausoikeutta, vaan siteerausoikeuden tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. Myös tällaisen pätkän löysin
"Tekijän moraalisista oikeuksista säädetään tekijänoikeuslain 3 §:ssä. Sen mukaan tekijän nimi on ilmoitettava hyvän tavan mukaisesti, kun teoksesta valmistetaan kappaleita tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin. Lisäksi säännöksessä kielletään teoksen muuttaminen tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa loukkaavalla tavalla tai teoksen saattaminen yleisön saataviin sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä." ( http://www.ulapland.fi/home/oiffi/lait/tn_96_13.htm )


Noita edellisiä kun miettii, niin voi olla että olisi hyvinkin aineksia käräjöintiin, jos nämä anonyymit lääkärit toteuttavat aikeensa: "Lisäksi on ollut puhetta sinun ja muutaman muun bloggaajan ajatusten kokoamisesta esitykseksikin yhdessä koulutustilaisuudessa."

Ei muuten mitään, mutta jos itse kirjoittaisin blogia, ja joku tulisi tuolla tavalla kertomaan että aikoo käyttää materiaalejani hyväksi ja vielä loukkaavalla tavalla, niin minulta palaisi kyllä hermo aivan täysin. Alkoi jo nyt suututtaa sinun puolestasi.

Anonyymi kirjoitti...

Uusi anonyymi:

Törkeää, että aikoo käyttää hyväksi toisen blogia. Lääkäri, voisit ihan oikeasti miettiä vakavasti moraaliasi.

Anonyymi kirjoitti...

Sama kuin äsken anonyymi:

En tiedä oliko oikea lääkäri, mutta toivottavasti ei.

Blog Widget by LinkWithin