7.1.2008


Tavallaan minulla menee henkisesti paremmin, siis ruokahaluni on palannut ja nukun paremmin, oikeastaan ihan kohtuullisen hyvin. Ahdistus ei vain helpota. Se ei ole pahinta mahdollista lajia, olen ihan toimintakykyinen, kotini on yhtä hyvässä kunnossa kuin vähemmän ahdistuneina aikoina, selviydyn töistä aika hyvin kun niitä on ja olen kohtuullisen sosiaalinenkin, siis ulkoisesti aika lailla samanlainen kuin olin opiskeluaikoinanikin. Se etten selviydy työnhaustakaan ei ole mitenkään uutta, en minä opiskeluaikoinakaan onnistunut saamaan yhtä ainutta hakemaani työpaikkaa ja yhtä paljon se ahdisti silloinkin (ainakaan nyt ei tarvitse nähdä painajaisunia kesätöistä). Opiskelupaikatkin sain vähän kummallisesti (tai ammattikouluun pääsin ihan pääsykokeiden kautta ihan normaalisti). Siis olen ollut aina yhtä saamaton ja jos ei oteta lukuun puristavaa tunnetta rinnassa olen oikeastaan suunnilleen sellainen kuin olen aina (edellisen pahan ahdistuskauden jälkeen) ollutkin. Ja ei kai minulla silloin ole ongelmaa? Olen yleensä ihan hyvällä tuulellakin ja nauran ja nautin läheisteni seurasta.
Viime yö oli vähän vaikea. Minulla oli iltalukemisena yksi Laura Ingalls Wilderin kirja, ajattelin ettei se voisi ainakaan olla liian kauhea. Erehdyin pahasti, talvi oli preerialla pitkä ja vaikka tiesin etteivät Ingallsit nyt voi kuolla nälkään (ja olen kuitenkin lukenut kaikki nuo kirjat joskus vaikken niistä kauheasti mitään muistakaan) niin en voinut lopettaa kirjaa ennen kuin pääsin sen loppuun. Onneksi se ei ole kauhean paksu kirja. Jotkut hänen kirjoistaan sopivat loistavasti rauhoittavaksi iltalukemiseksi (tai ehkä vain Pieni talo suuressa metsässä, muissa on liikaa heinäsirkkoja ja lumimyrskyjä ja tulirokkoa) mutta tuo oli minulle vähän liian pelottava enkä häpeä myötää sitä. Uudisasukkaiden elämä oli kyllä aika hurjaa.

Yllätin itseni lukemalla joululomalla kaksi kirjaa, joissa ei ollut taetta onnellisesta lopusta (viimeisen vuoden aikana se on ollut minulle entistäkin tärkeämpi). Ensimmäinen oli 900-sivuinen fantasiakirja, seitsemäs kymmenosaisesta sarjasta ja minusta parasta uutta fantasiaa. Tai minuun makuuni sopivinta. Hyvin eeppistä. Olen yrittänyt suositella Steven Eriksonia tuttavilleni mutta jostain syystä kovin moni ei ole innostunut. En ole pystynyt lukemaan / saanut luettua fantasiaa pitkään aikaa, ainakaan niin paljon kuin sitä joskus luin mutta tuo sarja on poikkeus. Siinä on synkkyyttäkin mutta myös minulle sopivaa huumoria.
Toinenkin kirja oli minusta kauhean hauska (mutta epäilen että huumorintajuni on vähän outo), Kate Atkinsonin dekkari One Good Turn. Aloitin aikuisten kirjojen lukemisen dekkareista (Maria Langin Pimeä elokuun yö, ehkä vuonna 1990) ja olen pitänyt Kate Atkinson aiemmista kirjoista paljon (ennen kuin menetin kykyni lukea vähän synkempiä kirjoja, ehkä sen takia en voi enää lukea vanhoja suosikkejani Iain Banksia ja Neil Gaimaniakaan), joten tuo kirja oli aika sopiva minulle.
Noiden kirjojen lukeminen ei ehkä vaikuta kovin suurelta saavutukselta, ne ovat aika viihteellisiä, tai helppolukuisia, mutta kun ei ole vuoteen kyennyt lukemaan kuin onnellisesti päättyviä rakkaustarinoita oli aika huojentavaa huomata että voi lukea muutakin.

Eksyin puhumaan kirjoista kun minun piti kirjoittaa ärsyttävästä yöstäni. Näin tietysti jotain outoa unta kun viimein nukahdin (tai aika pian, onneksi en kärsi pahasti nukahtamisvaikeuksista) ja kolmelta heräsin siihen että lehdenjakaja tiputti postiluukustani Turun Sanomien mainoksen. Tekisi mieli valittaa mutta ehkä en ollut oikeassa unessa jos heräsin siihen. Ja nukahdin kyllä uudelleen.

Eilinen päivä oli kyllä aika mukava, vietin sen isäni ja äitipuoleni kanssa. Sain heiltä tarpeettomaksi jääneitä huonekaluja (kalustukseni olisi aika ankea ilman isääni ja äitipuoltani), pyörillä liikkuvan laatikoston, joka on juuri sellainen jota olen kaivannut työpöytäni viereen (vaikken sitä tajunnutkaan) ja vanhan gramofonikaapin (niin sen takana minusta ruotsiksi lukee). Sain sinne piiloon joitain kirjoja mutta oikeastaan tarvitsisin vielä yhden pienen kirjahyllyn. Minulla ei ole monia kai aika itsestäänselvinä pidettyjä juttuja (televisiota, mikroaaltouunia, leivänpaahdinta, sohvaa tai nojatuolia, ajokortista puhumattakaan) mutta minulla on aika paljon erilaisia lipastoja ja muita säilytysjuttuja. Ei tänne kyllä enää oikein sohvaa mahtuisikaan.
Kävimme vielä Ruissalossa kävelemässä ja sitten menimme heille syömään hyvää ruokaa. Aika mukavaa.

(Uusien merkintöjen kuvallisuuden on aiheuttanut se että sain uuden akun kameraani ja se toimii taas)

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tykkäsin ala-asteikäisenä Ingallsin kirjoista. Muistan vielä että Kouvolan kirjaston tädin piti hakea joku niistä varastosta.

Joulukuussa Pieni talo preerialla tuli kolmiosaisena minisarjana. Ei se kovin kummoinen ollut, sellainen jossa kaikki ovat nuhteettomia ja heidän hampaansa ovat loistavan valkoiset. Muistaakseni kirjoissa oli vähän enemmän rosoisuutta. Se alkuperäinen sarja tulee myös tässä keväällä, alkaa 27.1 (?), jos sinua kiinnostaa, voit varmaan pyytää jotakuta nauhoittamaan?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuosta minisarjasta minulle tuli halu lukea myöhempiä kirjoja, katsoin sitä äidin seurana. Minusta siinä Laura oli kohtuullinen hyvin kuvattu, hän kyllä pyrki olemaan kuuliainen tyttö mutta oli oikeasti aika kapinallinen. Muistan että pidin nuorempana siitä että Laura ihastui oikeastaan ensin tulevan miehensä hevosiin joiden veroisia ei ollut lähimaillakaan. Alkuperäinen sarja ei minua kauheasti kiinnosta, olen katsonut sitä joskus aikoinaan ja se taisi olla sekä tylsä että uskoton kirjoille.

Anonyymi kirjoitti...

Steven Eriksonia kiinnostaisi kyllä lukea, mutta kun kirjahyllyssä odottaa monta muutakin kirjaa ja vapaa-aikaa ei juurikaan ole, niin niiden lukeminen jää. Tällä hetkellä kyllä kovasti tykkäisin lukea eeppistä fantasiaa johon maailmaan voisi uppoutua.

Työttömyys on kyllä oikeasti ahdistavaa ja stressaavaa. Kokemusta voin todeta, että työssä käynti ja yhtäaikainen opiskelut eivät ole lähellekään yhtä stressaavia.

Fanta

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Steven Erikson vaatii kyllä ehkä sellaista aikaa jonka voisi omistaa kokonaan lukemiselle pitempinä pätkinä, minulla se ei ainakaan toimi iltalukemisena. Joululomalukemiseksi se oli kyllä loistava.

Koulussa oli kyllä se hyvä puoli että vaikka se vaatikin omatoimisuutta niin aina kuitenkin suunnilleen tiesi mitä piti tehdä seuraavaksi. Nyt kaikki on liian avointa ja epämääräistä minulle. Tein tänään päätöksen että minun täytyy tehdä oikeasti jotain terveyteni hyväksi ja otan huomenna yhteyttä terveyskeskukseen.

Blog Widget by LinkWithin