19.5.2008

Kuvittelin että tämä viikonloppu olisi ollut aivan ohjelmaton mutta lauantaina minun piti pyöräillä kaupunkiin tekemään uutta prf:ää kirjaprojektistani, perjantaina lähettämäni (aika valmis!) tiedosto ei ollut avautunut kunnolla. Kävin myös katsomassa kirjaston kaunokirjallista osastoa joka oli auki viimeistä päivää ennen muuttoaan, seuraavan kerran sinne pääsee syyskuussa. Tutkin siellä kirjahyllyjä varmaan tunnin mutta en löytänyt mitään lainattavaa.

Sunnuntaina heräsin neljältä ja huomasin että äitini oli soittanut minulle puoliltaöin. Vähän kyllä hermostuin mutta en saanut uskottua vakavasti oikeaan hätätilanteeseen (niin kuin ehkä olisin ennen lääkitystä) ja nukahdin uudestaan ja tunsin lievää huonoa omaatuntoa siitä etten ahdistunut oikeasti (minulla on ehkä tapana ajatella että tärkeät asiat aiheuttavat ahdistusta ja suhtautua epäluuloisesti liian helppoihin). Aamulla kävi ilmi että hänen oli ollut tarkoitus laittaa tekstiviesti ystävälleen jonka luona oli ollut kylässä ja pyöräillyt kotiin. Puhelimeni ei ehkä ehtinyt soidakaan kunnolla, kai minä olisin herännyt siihen jos se olisi, se oli yöpöydälläni aivan korvani vieressä (en ole jaksanut vetää herätyskelloani pitkään aikaan joten kännykkä toimii kellona, en tarvitse sitä herätykseen vaan siihen että jos herään yöllä ja kuvittelen että on jo aamu niin minun ei tarvitse nousta ylös ottaakseni selvää ajasta, silloin minun on paljon vaikeampi nukahtaa uudelleen).

Iltapäivällä kävin isäni ja äitipuoleni kanssa pitkähköllä kävelyllä Turun puistoissa (täällä on aika mielenkiintoisia paikkoja aivan keskustan liepeillä) ja sitten syömässä heillä.

Luin siellä jotain terveyslehteä, jossa oli juttu ihmisistä jotka ovat koko ajan kiukkuisia ja ärtyneitä. Tunnen jonkinlaista ylpeyttä siitä etten kuulu heihin, syyttä koska luonteeni ja käytökseni eivät ole minkäänlaisen kamppailun tai tavoittelun tulosta, minä vain olen tällainen. Jos on siitä vastuussa niin vanhempani, jotka eivät kumpikaan kuulu tuohon ärtyisien joukkoon (eivät edes naimisissa olleessaan) eikä siskonikaan. Itse asiassa en tunne ketään joka olisi suurimman osan ajasta ärtynyt ja tiuskisi ja huutaisi miehelleen ja lapsilleen ja koiralleen ja postinkantajalle ja myyjille, niin kuin tuossa jutussa sanottiin. Mutta epäilemättä heitä on. Ja voihan tietysti olla että muiden mielestä olen paitsi turhasta valittaja (oletteko muuten huomanneet että olisin valittanut vähemmän viime aikoina? Kuvittelen niin) niin myös kauhean negatiivinen ja ärtynyt.
Joka tapauksessa, jutussa asiantuntijat sanoivat että jatkuvan kiukkuisuuden taustalla on usein paha olo ja elämän ja muutoksen pelko, niin kuin minullakin ahdistukseni takana (ehkä). Minä vain käännän sen sisäänpäin, enkä pura pahaa oloani muihin ihmisiin (ehkä se on vähän parempi että vahingoittaa vain yhtä?). Jutussa puhuttiin siitäkin miten kiukkuinen saattaa tuntea ettei kelpaa, että hän on sukupuolensa tai joidenkin muiden ominaisuuksiensa takia huonompi ja että hänen täytyy koko ajan vahtia että kaikki sujuu niin kuin pitää ja kontrolli pysyy ja niin edelleen. Eräs haastatelluista oli laitettu pikkutyttönä alkoholisti-isänsä vahdiksi eikä tietysti ollut onnistunut tehtävässään ja se oli värittänyt hänen tapaansa toimia ja ajatella että hän kelpaa vain jos on hyvä ihminen ja koko ajan tekee hyödyllisiä juttuja (minussa on ehkä vähän tuota) ja oli tunnistanut itsensä äidissään joka alkaa heti pestä ikkunoita tullessaan kylään.
Minulla on ollut hyvä tuuri, olen välttynyt alkoholistivanhemmilta ja muutenkin ankealta kodilta, olen sitä mieltä että vaikka vanhempani ehkä tekivät joitain virheitä ovat he kuitenkin aika hyvät vanhemmat. En muista tunteneeni että he olisivat halunneet minun olevan erilaisen, että kelvatakseni minun olisi pitänyt suoriutua ties mistä. Tunsin kyllä itseni huonoksi teininä ja saatoin ajatella että vanhempani olisivat ansainneet paremman lapsen mutta he eivät antaneet minun ymmärtää niin. Olin kyllä varma että vanhempani pitivät minua rumana, mutta koska ulkonäkö ei tuntunut olevan mikään kovin olennainen asia meillä kotona niin sillä ei ollut niin väliä. He eivät puuttuneet ammatinvalintaani, tosin äiti vaati että joku toisen asteen koulutus pitää suorittaa (lukio ei ollut mitenkään välttämätön) muuta kuin kannustaen ja ehkä vähän huolestuen mutta eivät painostaen. Minulta ei ole ikinä kyselty poikaystävistä (luulen että se saattaa johtua siitä että olen niin ikineitsyen oloinen ettei kukaan oleta että minulla voisi olla sellaisia) eikä vertailtu muihin. Siitä olen kiitollinen. Taidan olla sen verran taipuvainen neurooseihin ja komplekseihin ja muuhun sellaiseen että ankeammassa kodissa (tarkoitan nyt kotia jossa lapsia mitätöidään ja alistetaan ja pahoinpidellään ja niin edelleen, en mitään materiaalista ankeutta) minusta olisi tullut vielä surkeampi.

Olen edelleenkin kummallisen väsynyt, mutta ehkä vähän pirteämpi kuin viikko sitten (en ole vaarassa nukahtaa). Allergiakin aiheuttaa tietysti väsymystä ja sitä ei taida poistaa kokonaan se että vaihtaa lääkettä. Tai sitten uskoni Xyzaliin on ollut perusteetonta.

2 kommenttia:

ahven kirjoitti...

En ole kokenut valitusta turhaksi tai häiriöksi. Ehkäpä ne valituskirjeet oli hiukan pidempiä vuonna 05, mutta eivät ne ole pistäneet silmään mitenkään erityisesti.

Eikä sinua voi kauhean negatiiviseksi tai ärtyneeksi sanoa. Joskus tosin saatat hiukan vähätellä itseäsi, mutta sekin on selvästi vähentynyt ajan myötä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Hyvä, olen vähän taipuvainen valittamiseen mutta olen yrittänyt vähän vähentää sitä.

Blog Widget by LinkWithin