20.5.2008

Kuuntelin podcastia, jossa puhuttiin uskonnollisista painajaisista ja esitettiin ajatus että se minkä tulkitsee painajaiseksi riippuu unennäkijän peloista ja kokemuksista, että uskonnollisen ihmisen (tai oikeastaan, yliluonnollisia asioita pelkäävän) painajaiset ovat uskonnollisia ja esim. konkreettisia asioita pelkäävä ihminen pitäisi niitä vain outoina unina. En tiedä pitääkö tuo paikkansa mutta minusta on huvittavaa ajatella että minun painajaiseni ovat yleensä hyvin kummallisia, sellaisia joissa ei ole mitään varsinaisesti painajaismaista mutta vain tiedän että se on painajainen. Ja pelkoni ovat aika pitkälti järjettömiä, sellaisia asioita joissa ei ole varsinaisesti mitään pelättävää.

Minun piti kirjoittaa eilen eräästä toisestakin lehtijutusta. Tai oikeastaan lukijan kirjeestä. Lehden aiemmassa numerossa joku oli ilmeisesti kirjoittanut siitä miten hän on levoton ja rauhaton eikä osaa olla tyytyväinen saati sitten onnellinen, vaikka kaikki asiat ovatkin kunnossa hänen elämässään. Nyt lukemani kirje oli vastaus hänelle, toiselta rauhaa etsivältä. Minä en ole lainkaan sellainen, olen tyytyväinen ja tyytyvä, ja tavallaan se on hyvä ominaisuus. Osaan olla onnellinen ja tyytyväinen elämääni enkä ajattele että jos minulla olisi tuo ja tuo tai jos olisin tuollainen, silloin voisin olla vasta onnellinen (minusta tuntuu että olen voittanut pahimman ahdistuksen ja kestän sen jäljelle jääneen niin että olen olen taas aika tyytyväinen elämääni). Oman mielenterveyteni kannalta tuo on siis ihan hyvä ominaisuus mutta toisaalta. Tyytyväinen ihminen ei etsi uusia asioita eikä tee mitään suurta (niin minusta tuntuu), luulen että suuri taide vaatii jonkinlaista sielun rauhattomuutta, samoin löytöretket ja keksinnöt ja niin edelleen. Nerous ja onnellisuus eivät tunnu kuuluvan yhteen. Tyytyväinen ihminen ei myöskään kyseenalaista ja kritisoi ja kapinoi, hänhän on tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen.
Minä taidan kuitenkin olla mieluummin onnellinen kuin merkittävä (ihan kuin voisin valita).

Olen viime aikoina lukenut julkisuuden liepeillä elävien ihmisten oudoista elämistä. Se hävettää, tietysti ja olen miettinyt miksi olen kiinnostunut sellaisista jutuista. Voi olla että olen vain kiinnostunut juoruista mutta olen keksinyt pari muutakin syytä. En ole kiinnostunut niinkään kuuluisista ihmisistä, minusta he eivät välttämättä ole millään tavalla kiinnostavampia kuin muutkaan ihmiset, eivätkä taatusti parempi jos eivät huonompiakaan.
Katson kuvia humalaisista näyttelijättäristä minihameissa ja mietin miksi tuollaista elämää pidetään niin tavoiteltavana, minusta se vaikuttaa helvetiltä. Se on yksi syyni, yritän miettiä mikä kuuluisuudessa viehättää. Samoin kuin mikä tekee bile-elämästä niin hauskan kuin sen väitetään olevan (sitä kuitenkin sanotaan hauskanpidoksi). Olisiko se minustakin hauskaa, jos laihtuisin parikymmentä kiloa niin että kehtaisin pukeutua minimekkoon (ja maalaisin itseni ruskeaksi ja blondauttaisin hiukseni ja hankkisin piilolinssit ja varmaan jonkun rintaleikkauksen tai ainakin hyvät push-up-liivit ja kasapäin meikkiä) ja joisin samppanjaa (tai mitä he sitten juovatkaan tai käyttävätkään) ja humaltuisin ja tanssisin pöydillä ja minut pitäisi taluttaa odottavaan limusiiniin. Tuon tavisversiokaan ei kyllä vaikuta minusta kauhean hauskalta, katson kuvia tavallisista bailaavista ihmisistä ja mietin miten erilaisia he ovatkaan kuin minä jos se on heistä hauskaa. Toisaalta en ole ikinä kokeillut sellaista, en ole ollut humalassa, en ole ollut yökerhossa koskaan (epämääräisissä baareissa ja strippauspaikassa kyllä harvinaisilla baarivierailuillani), en ole tanssinut julkisesti viiteentoista vuoteen, minulla on ollut silmämeikkiä viimeksi ehkä joskus vuonna 95 kun kaverini meikkasi minut gootihtavaksi ja vierastan korkokenkiä. Ja minulla on vaikeuksia pysyä valveilla yhdentoista jälkeen. Ja piilolinssit kammottavat minua (ja silmälasit ovat tietysti aivan liian rumat bileihmisille?). Taidan jatkossakin vain olettaa että tuo ei ole minun juttuni ja harrastaa juhlia joissa tarjotaan mustikkapiirakkaa ja jääteetä (joka ei ole nähnytkään Long Islandia). Ja olla estynyt ja selibaatissa.
Olen kiinnostunut erikoisista ihmiskohtaloista (tuo kuulostaa niin paljon paremmalta kuin tirkistelynhalu) ja jollain tavalla julkisuudessa olevista henkilöistä on tietysti enemmän tietoa kuin tuntemattomista. Suuri Hollywood-tähti ei ole kiinnostava sillä tavalla, mutta vuosikausia tähteyteen pyrkivä, puolialastomana punaisilla matoilla poseeraava näyttelijä-malli-tarjoilija saattaa olla. Mikä siinä kuuluisuudessa on niin houkuttavaa? En usko että kyse voi olla pelkästä rahasta, varsinkaan kun kovin monet pyrkijöistä eivät varmaan rikastu (jos ajattelee vaikka jotain suomalaisia entisiä tosi-tv-tyyppejä, en usko että heidän julkisuudesta saamansa tulot ovat päätä huimaavia). Ihailu ja huomio? Mutta ihailu ei kuitenkaan kohdistu siihen keitä he oikeasti ovat vaan rooliin jota he esittävät julkisuudessa. Mutta ehkä sillä ei ole niin väliä. Huomionkipeyden voin jotenkin ymmärtää, kyllä minäkin haluan huomiota, minulle onneksi riittää se minkä saan vaikka blogini kautta. Onneksi senkin takia että minulla ei ole oikein avuja joilla hankkia kuuluisuutta.
Ehkä minua kiinnostaa miten omituisilla tavoilla ihmisten elämä voi kulkea. Esimerkiksi markiisi, jolla oli kolme vaimoa ja yhteensä viisi lasta. Hän oli ilmeisesti aika epämiellyttävä mies ja huono isä ja nuoruudessaan (ja varmaan myöhemminkin hurja). Hän oli nuorena miehenä mukana jalokivivarasjengissä ja joutui konkurssiin ilmeisesti myytyään aseita molemmille puolille Espanjan sisällissodassa. Myöhemmin hän rikastui taas, ilmeisesti asekaupoillakin. Hänen vanhin poikansa, jolla oli ilmeisesti aika onneton lapsuus, kuoli köyhänä käytettyään miljoonia huumeisiin ja hurjaan elämään ja miesprostituoituihin. Seuraavaksi vanhin poika oli skitsofreenikko ja tappoi itsensä (hän oli ilmeisesti myös hyvin oikeistolainen ja innokas monarkisti). Kolmannen vaimon kolme lasta ovat kaikki vielä elossa. Tämänhetkinen markiisi ei ole tehnyt Wikipedian mukaan mitään erityisen kummallista (vain harrastaa Baltian alueen kiinteistökauppoja) mutta hänen sisarensa ovat malli-näyttelijä-mediapersoonia. Vanhempi heistä kohautti juuri Cannesissa puolialastomana (ja minusta aika pelottavan näköisenä) ja nuorempi sisar on poseerannut Playboyssa (mutta työskentelee nykyään personal trainerina ja vaikuttaa sisaruksiinsa verrattuna tervejärkiseltä).
Elämä on saippuaopperaa kummallisempaa?

Lopuksi, muutama ihminen on ilmoittanut ehkä tulevansa juhliini, mutta muutkin ovat tervetulleita. Ensi sunnuntaina, alkaen klo 14, osoitteen saa sähköpostilla (osoitteen pitäisi löytyä profiilistani).

Lisäys vähän myöhemmin: joskus pyöräillessäni mieleeni ilmestyy lauseita, jotka haluavat päästä blogiin (siinä ehkä selitys joihinkin omituisuuksiin). Tänään vuorossa oli aloitus avoimeen hakemukseen, jota (tai sen versioita) voisin alkaa lähettämään heti kun selviän tästä urakasta, nyt ei ole luvassa mitään uutta vähän aikaan (tai ei mitään varmaa lainkaan. Tai oikeastaan epävarmaakaan) ja jotenkin en usko että minut valitaan siihen yhteen työhön. Kun pääsin töihin kirjoitin heti hakemuksen luonnoksen, siitä ei tullut vielä lähettämiskelpoinen mutta luulen että se on parempi kuin aiemmat hakemukseni ja sitä voi yrittää parannella sitten kun se on ajankohtaista. En tiedä voinko kiittää lääkkeitä tästä, mutta ajatus avoimien hakemusten lähettämisestä ei aiheuta kuin lievän puristuksen rinnassa, ei sitä vanhaa kauhun tunnetta. On mahdollista että selviän tästä(kin).

7 kommenttia:

Tuazophia kirjoitti...

Minä en näe painajaisia murhaajista tai haista tai vastaavista. Kerran tosin näin unta käärmeestä, joka sai minut kiinni suolla ja työnsi jotkut ulokkeet nenäni kautta aivoihin, joihin se sitten pystyi vaikuttamaan. Voiko sitä pitää konkreettisena unena? Tosin sitten näen useinkin unta tornadoista ja niissä unissa aina ajattelen, että nyt se tornado sitten tuli, kun olen niin usein nähnyt niistä unta. Ja tsunameista myös. Mutta usein painajaisuneni ovat täysin kaoottisia kauhupätkiä enkä ole ihan varma siitä mitä niissä pelkään - pahoja henkiä?

On muuten outoa, etten koskaan näe painajaisia, joissa nolaan itseni tms.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä baareissa ja yökerhoissa käyminen voi olla muutakin kuin pöydillä tanssimista minimekossa (ja ympäripäissään). Kovin on rajoittunut kuvasi baareilusta ja hauskanpidosta.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Tuazophia, minäkään en ole nähnyt nolouspainajaisia, vaikka se on kyllä voimakkaimpia pelkojani. Ehkä tuo teoria ei pidä täysin paikkaansa :) Aika usein painajaisissani yritän tehdä jotain mutta en onnistu tai etsin jotain turhaan.

Anonyymi, käsitykseni baareista (tai ainakaan tuossa mielessä) ei niinkään ole rajoittunut vaan kyse oli jostain Paris Hiltonin tyyppisistä ihmisistä. Voi tietysti että olen aivan väärässä, ehkä he menevät kantapaikkaansa muutamalle ja pelaamaan lautapelejä ystäviensä kanssa mutta epäilen (ja sellaisella ei pääse juorulehtiin). Tuon tyyppistä (siis parishiltonilaista) tunnutaan kuitenkin pitävän jotenkin tavoiteltavana tai hauskana, eivät he kai sitä muuten harrastaisi. Mietin siis enemmän sitä millaista olisi olla tuollainen bailaaja, en sitä millaista on ylipäätään baareissa (kuvani niistä saattaa olla hieman rajoittunut mutta ei sentään niin rajoittunut, itse vain viihdyn paremmin kahviloissa ja päiväsaikaan olisi ehkä vähän tylsää käydä baarissa).

Yvioon kirjoitti...

Musta on välillä mielenkiintoista lukea julkisuuden henkilöistä ja miettiä, millaisia he ovat todellisuudessa. Ja miltä tuntuu, kun rahaa on niin paljon, että voi tehdä melkein mitä vain.

En kyllä usko, että rahakaan loppujen lopuksi onnellisemmaksi ihmistä tekee, mutta vähillä rahoilla eläminen voi tehdä ainakin huolestuneeksi.

Mä joskus tykkäsin käydä baareissa. Nykyään en siellä en niin paljon viihdy. Tämä nykybailausmusiikki ei oikein ole mun makuuni. Ehkä lehtiin pääsee enemmän ne julkkikset, jotka vaikkapa siellä baareissa kekkuloivat kuin esim. Tom Hanks.

Mun unet liittyvät usein ihmisiin ja suhteisiin, joissa olen ollut.

seeds kirjoitti...

Ymmärrän joo, mitä tarkoitit aiemin puhuessasi tuosta mauttomasta markiisittaresta... Hän olisi ihan mmiellyttävän näköinen ihminen, jos olisi pukeutunut elegantimmin. Tuo oli aika halvan näköinen esitys.

Minähän käyn ihan mielelläni baarissa, mutta pöydillä tanssimista en harrasta minäkään;) Enemmänkin keskustelua, joskus vähän humalaista sellaista ja joskun ihan järkevääkin. Itse pidän yllä laseja aina päässä, mutta ole myös huomannut, että harvat pitävät jos oikein yöelämästä puhutaan. Olen kyllä joskus käyttänyt piilareitakin, mutta ne tuntuvat aina vähän nihkeiltä silmissä ja pidän kyllä laseistanikin, joten miksi vaivatua.

seeds kirjoitti...

Niin joo.. Sopiiko, jos otan siipan mukaan sunnuntaina, jos se tahtoo/ehtii lähteä?

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Yvioon, rahahuolet ovat kyllä aika tylsiä ja vaikka köyhänäkin voi olla onnellinen niin minulla se vaatii jonkinlaista turvallisuutta, jos koko ajan joutuu hermostumaan siitä mistä saa rahaa seuraavassa kuussa niin onnellisuudelle ei tunnu jäävän energiaa.

Seeds, vähän pelottavan näköinen täti kyllä :)
Ja sopii tulla siipankin, ruokaa ainakin varmaan riittää.

Blog Widget by LinkWithin