Waltari, läski, ruisleipä, suku, Marlene ja magneetit, Kupittaan savi

Radiossa puhuttiin Mika Waltarista ja kuultiin häntä itseäänkin. Jossain nauhoituksessa hän sanoi arvojensa (tai miksi hän sitä nimittikään) olevan joku (ehkä sivistys), suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus (tai niin olin kuulevinani). Minusta se kuulostaa aika hyvältä, kuulin sitten väärin tai oikein. Muistini saattaa kyllä olla aika huono kun en muista ehkä viisi minuuttia sitten kuulemaani, tosin vähän puolihuolimattomasti kuuntelemaani.

Painan taas saman verran kuin Hollannin jälkeen enkä pidä siitä. Kuvittelen kuitenkin että olen nyt hoikempi kuin silloin ja varmaan paremmassa kunnossa, ainakin toivon niin.
Eilen minulla oli taas vähän kuumetta tai lämpöä tai miksi sitä sanoisikaan. Taidan vastustaa luulosairasta minääni (hän haluaisi vain levätä ettei vain saisi jälkitautia jonka mahdollisuus taitaa olla aika olematon) ja käydä katsomassa keskiaikaa kaupungilla. Ja laskettuani rahojani tulin siihen tulokseen että voin ostaa toisen sängynaluslaatikonkin ja muutaman laatikon askartelutavaroille tai neulejutuille. En tiedä vielä miten järjestän ne. Paremmin kuitenkin kuin tähän asti.

Minun piti ostaa kaupasta jotain ruokaa (siis lounasruokaa, muuta kyllä muistin) ja tästäkin päivästä tuli pastaa-tomaatinpalasia-fetaa-päivä, joka ei tietenkään välttämättä edistä sitä kevenemistä mutta makaronit sentään olivat jotain runsaskuituisia. Tai proteiinisia tai jotain sellaista. Muistin sentään ostaa suosikkiruisleipääni, jälkiuunipaloja, jotka ovat sopivan sitkeitä mutta reunoilta rapeita ja tulevat vielä paremmiksi kun niitä säilyttää avonaisessa pussissa (pidän kovasta ruisleivästä).

Olen viime päivinä ollut enemmän tekemisissä sukuni kanssa kuin pitkään aikaan. Äidin luona tapasin tätini ja hänen miehensä mutta heitä ei lasketa kun heitä olen nähnyt muutenkin, he ovat ehkä läheisimmät sukulaiseni (mutta eivät sellaiset joille soittaisin ihan muuten vain) ja sitten eräs serkkuni lähestyi minua Facebookissa ja kysyi suvun vanhoja valokuvia (mistä syntyi idea blogimuotoisesta sukukuva ja -tarinajulkaisusta, joka voi alkaa kunhan toinen serkkuni saa asennettua Wordpressin isäni firman sivutilaan) ja äsken setäni soitti, he haluavat että taitan heidän jugendhuvilakesäkahvilansa käyntikortin. Eli vähän töitä taas.
Pidän suvustani, tai molemmista suvuistani, mutta meillä on ehkä vähän liian etäiset välit. Sellaiset että käyn mielelläni sukujuhlissa (tänä viikonloppuna olisi ollut nuorimman serkkuni rippijuhlat joihin olisin voinut hyvin mennä jos en olisi päättänyt palata kotiin jo aikaisemmin, tunsin vähän huonoa omaatuntoa siitä kun periaatteessa olisin voinut olla pitempäänkin mutta yli viikko tuntui liian pitkältä ajalta olla poissa.


Toteutin tänään kesätoimintalistaani (en suorittamalla suorittanut mutta kun olin kirjannut idean ylös niin muistinkin sen) ja askartelin niistä hulluuksissani ostamistani eri värisistä huopatilkuista (en tietysti käyttänyt kaikkia) ja viime kesänä ostamistani magneeteista ja muista jutuista jääneistä kirjailulangoista (säästäväistä toimintaa siis) tuollaisia hilpeitä huopamagneetteja. Minusta ne ovat aika söpöjä.


Tein eilen löydön kirpputorilta ja se oli sen verran halpa että kehtasin ostaa sen. Se väitti olevansa Kupittaan saven tuotantoa, aivan mahdollista mutta ei varmaa ja minulle sillä ei ole väliä (muuta kuin siinä mielessä että yllättävää että pidän jostain heidän esineestään, yleensä ne ovat kauhean rumia, siis näkemäni), kohtalaisen vanha se kuitenkin on. Hyötykäyttöön siitä ei oikein ole, sisäpuoli on sen verran kulunut (ja siksi se oli halpa) mutta maljakoksi kyllä. Ja koriste-esineeksi. Luonnossa sen väri on puhtaan ja voimakkaan koboltinsininen, aika kaunis. Kirpputorilla se oli todella pölyinen mutta pestyäni siitä tuli niin kiiltävä että sen värin näkeminen on melkein vaikeaa (oranssi alusta ei tietysti siinä auta. Kannun muotokin on minusta todella kaunis.
Lisäys: Mitä ilmeisemmin se tosiaan on Kupittaan saven tuotantoa, tai ainakin he ovat tuottaneet aivan samanmallisia kannuja (ilmeisesti kyseessä on teepannu). Löysin netistä samanmuotoisen mutta minusta rumemman kannun, joka maksaa 44 euroa enemmän kuin oma kannuni, tuo toinen on tosin signeerattu ja varmaan ruma koristelu maksaa enemmän kuin yksivärinen sininen ja ehkä sen sisuskin on paremmassa kunnossa. Kiinnostavaa kuitenkin.

Kuvittelin ettei minulla olisi tänään mitään sanottavaa mutta olin väärässä.