14.11.2009

Maanantai

Sain kutsun lapsuudenystävän pikkusiskon syntymäpäiville enkä tiedä yhtään haluanko mennä sinne. Syitä on useita mutta ne eivät liity mitenkään päivänsankariin, muuta kuin siinä mielessä etten muista milloin olen tavannut hänet viimeksi (ehkä moikannut joissain lapsuudenpihan tapahtumassa vuosia sitten) enkä tiedä olenko ikinä varsinaisesti keskustellut hänen kanssaan, hän on sen verran nuorempi että kaveriporukkani ei ottanut hänen ikäisiään mukaan juttuihin, raja tuntui kulkevan siskoni ikäluokassa, he olivat vuoden tätä tyttö vanhempia enkä minä ollut erityisen iloinen heidänkään mukanaolostaan, muutaman vuoden ikäerolla tuntui olevan silloin paljon väliä. Ei meillä ollut oikein tekemistä pari vuotta vanhempienkaan kanssa. Eli en oikein tunne häntä. Saattaisin tunnistaa hänet jos näkisin kadulla mutta en ole varma siitä (tosin en yleensä huomaa muita kadulla, niin paljon että tunnistaisin heidät). Kun kutsu tuli Facebookissa, näin että muista kutsutuista en tunne ketään (mikä ei ole yhtään yllättävää).
Suurin syy olla menemättä taitaa olla se että olen sen verran ujo että tuntuu vaikealta mennä juhliin joissa en tunne oikeastaan ketään. Ja se tuntuu tekosyyltä. Minusta tuntuu siltä että minun pitää jatkuvasti todistaa ettei minulla ole sosiaalisten tilanteitten kammoa (anonyymeillä kommenteilla ei tietenkään ole mitään arvoa, mutta jonkun anonyymin pari vuotta sitten tekemä "diagnoosi" näyttää vaikuttavan siinä että tunnen jotain tarvetta todistaa ettei minulla ole sitä) ja koska olen ujo minun pitäisi altistaa itseni tilanteille jotka hermostuttavat tai pelottavat minua. Jokin sisälläni kapinoi kuitenkin sitä vastaan. Miksi minun pitää, kuinka paljon neuvojat oikeasti altistavat itseään ja onko altistuksen nimessä pakko ottaa vastaan kaikki kutsut ja mennä kaikkiin paikkoihin. Varsinkin kun kuvittelen altistavani itseäni aika paljon muutenkin. Tuo ajatus ei liity tähän juhlaan pelkästään tai mitenkään erityisesti. Ajatukseen liittyy myös se että voinko ikinä kieltäytyä mistään tuntematta että annoin periksi "heikkoudelleni", että voiko olla aivan hyväksyttävää olla ujo ja pitää enemmän kahden keskeisistä keskusteluista kuin juhlista joissa ei tunne ketään? Olen erittäin huono tekemään aloitteita, kuten vaikka aloittamaan keskustelua tuntemattoman ihmisen kanssa mutta jos joku tekee aloitteen ei toinen välttämättä edes huomaa ujouttani, olen aika hyvä puhumaan kaikenlaisista asioista aivan tuntemattomien ihmisten kanssa (olettaen etteivät he ole esim. nuoria miehiä mutta minusta kommunikointini miesten kanssa on parantunut viime aikoina enkä voi sanoa pelkääväni heitä enää. Tai pitäisi puhua ennemminkin ujostelusta, en ole pelännyt että he vahingoittaisivat minua).
Ujous ei taida "parantua", olen rohkeampi nyt kuin vaikka kymmenen vuotta sitten mutta oletan että pysyn jollain tavalla ujona, että se on osa luonnettani samoin kuin yksinolon tarve tai mielikuvitukseni josta on välillä haittaakin. Ja yritän uskoa että minullakin on oikeus kieltäytyä kutsuista sen mukaan miltä minusta tuntuu. Varsinkaan kun juhlien onnistuminen ei ole kiinni siitä olenko siellä vai en. Vielä en ole ihan varma siitä miltä minusta tuntuu mutta jos kieltäydyn niin ehdotan muuta tapaamista, kuulemma tuo ihminen on ilmaissut halunsa tavata minut, välikäsien kautta, mikä tuntuu minusta vähän kummalliselta. Ymmärrän kyllä hyvin niitä ihmisiä, joista kutsuni ovat vähän outoja (niistä puheen ollen, ajattelin järjestää kutsut marraskuun viimeisenä viikonloppuna, lauantaina tai sunnuntaina. Tunnen itseni vähän epätoivoiseksi kun kukaan ei ollut kiinnostunut kun kirjoitin siitä viimeksi. Ja tekopyhäksi kun yritän houkutella tuntemattomia juhliini kun itse en menisi sellaisiin!).

Ja toisaalta, on oikeasti tärkeää tehdä juttuja jotka hermostuttavat. Yksi parhaista muistoistani viime kesältä (viime kesä oli kyllä kaikin puolin kiva ja tein asioita joita en olisi itse tullut edes ajatelleeksi) on kuutamouinnista maauimalassa, en olisi itse ikinä edes harkinnut meneväni sinne ja olin aika vastahakoinen mutta olen iloinen että minua suostuteltiin.

Sunnuntaina nukuin myöhään mutta levottomasti. Heräsin unesta jossa opetin Paris Hiltonia neulomaan (barbipinkkiä pitsimyssyä).


Minun oli tarkoitus käyttää viikonloppu ompeluun, korjata yksi laukku ja viimeistellä yhdet lahjat ja ehkä ommella yhtä hametta mutta en jaksanutkaan ottaa ompelukonetta esille. Sen sijaan kävin parilla aika pitkällä (minulle) kävelyllä ja tein aika mautonta makaronilaatikkoa ja sain jatkettua kirjontatyötä, jonka aloitin kun olin syyskuussa äitini luona. Se perustuu hänen puutarhapalstansa unikoihin ja jos siitä tulee hauska niin äitini saa sen joululahjaksi. Työ edistyy kyllä hitaammin kuin kuvittelin, pistot ovat niin pieniä että niiden tekemiseen menee aikaa vaikka työ onkin aika pieni. Pienet sievät pistot vieri vieressä näyttävät kyllä aika hauskoilta.


Ja perjantaina sain joulukorttini valmiiksi. Päätin olla tänä vuonna laiskempi kuin viime vuonna tai sitä edeltävänä enkä virkannut tai kirjonut mitään mutta paperisiinkin kortteihin saa menemään aika paljon aikaa. Ideoin niitä varmaan pari kuukautta, aina siitä asti kun katsoin saniaisia metsässä ja ajattelin että muodoltaan ne muistuttavat joulukuusia. Ensimmäinen ideani oli käyttää niitä painamiseen, luin joskus siitä. Sitten ajattelin käyttää niitä sabluunoina ja maalata niiden päältä niin että paperille jää lehdenmuotoinen aukko. Keräsin saniaisia metsästä ennen kuin ne kuihtuivat kokonaan ja prässäsin ne. Leikkasin myös vanhoista laulukirjoista sivuja joissa oli joululauluja, tarkoitukseni oli käyttää niitä taustoina ja maalata valkoisella päällä. En saanut tehtyä mitään ehkä kuukauteen ja kun päätin ryhtyä toimeen alitajuntani olikin päättänyt että oikeastaan voisin liimata lehdet paperille. Ja niin sitten leikkasin pahvista (hyvin paksusta) 16 korttia, päällystin toisen puolen (koska se oli ruman värinen) valkoisella silkkipaperilla (joka oli tullut jostain kaupan pakkauksesta, säästän aina sellaiset) ja toisen puolen laulun sanoilla, jotka maalasin sitten laimennetulla valkoisella akryylivärillä (ettei teksti olisi erottunut niin hyvin), liimasin jokaiseen korttiin palan saniaista (se on vaikeampaa kuin kuvittelisi, lehti ei haluaisi pysyä tiukasti kiinni kortissa), leimasin parikymmentä kertaa "hauskaa joulua" (tyhjälle sivulle jostain vanhasta kirjasta), valitsin niistä parhaimmat (jostain syystä j-kirjain ei oikein tullut esiin aina ja "hauskan oulun" toivottaminen tuntuu vähän oudolta) ja liimasin ne kortteihin ja maalasin paksulla valkoisella kehykset korteille (koska pahvi ei ollut aina ihan saman kokoinen kuin päällystyspaperi) ja sitten lakkasin ne hyvin kiiltäviksi (vähän liiankin). Siihen meni sitten perjantaini (ja vähän siivoamiseen).

Yöllä postiluukkuun oli työnnetty ensimmäinen ruma mainosjoulukalenteri.

11 kommenttia:

anne-mari kirjoitti...

En minakaan kylla lahtisi kenenkaan puolitutun kutsuille missa en tunne ketaan vaikka kutsuttaisiinkin.

Joulukorttisi nayttavat hauskoilta! Olet niin taitava ja ahkera, etta tuli oikein huono omatunto siita, etta ostin eilen 99p only kaupasta paketin valmiita joulukortteja. En tosin tieda viela tuleeko ne lahetettya vai kaytanko askarteluihin...

Oikein hauskaa alkavaa viikkoa!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä olen joutunut joulukorttien kanssa vähän ansaan, itsetekeminen tuntuu olevan niin iso osa identiteettiäni etten voi vain ostaa :) En kyllä haluakaan, onneksi joulukorttilistani ei ole kovin laaja.

Panu kirjoitti...

Ujous ei taida "parantua", olen rohkeampi nyt kuin vaikka kymmenen vuotta sitten mutta oletan että pysyn jollain tavalla ujona, että se on osa luonnettani samoin kuin yksinolon tarve tai mielikuvitukseni josta on välillä haittaakin.

Ei ujous kokonaan parane, mutta sellainen lamauttava pelko joka haittaa elämää kyllä kokemukseni mukaan voidaan parantaa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minulla ei ole edes lamauttavaa pelkoa, tai ainakaan sellaista pelkoa joka estäisi minua tekemästä asioita jotka haluan tehdä tai jotka on pakko tehdä.

Anonyymi kirjoitti...

Hmm. toivoittavasti tuo diagnosoija en ollut minä.. En kyllä usko, koska minustakaan et tosiaankaan kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta - jos kärsisit, olosi ja ylipäänsä lähtemisesi sellaisiin tilanteisiin joissa aika paljon käyt (ompelukurssi, miitit, käsityötapaamiset jne.) olisivat sinulle huomattavasti vaikeampia tai jopa mahdottomia.

Sinun ei ole mikään pakko altistaa itseäsi tilanteelle, jonka tiedät olevan itsellesi hankala ja voimia kuluttava - kun nuo juhlat eivät edes ole kenenkään hyvän ystäväsi, vaan ihmisen, jota hädin tuskin tunnet... Parempi on vaan opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, omine rajoituksineen ja heikkouksineen ja toimia sitten niissä puitteissa. Tuo problematiikka "mennäkö vai eikö mennä" on joka tapauksessa sinun itsesi sisäistä - tuskin juhlakalulle on kauhean suurta merkitystä sillä, näkeekö hän sinut juhlissaan (jonne on ilmeisesti muutenkin tulossa suuri määrä ihmisiä) vai tapaatteko sitten jotenkin muuten.

T. Maria

Näkymätön tyttö kirjoitti...

En usko että se olit sinä :)
Silloin kun kävin lääkärillä valittamassa ahdistusta hän mietti myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa mutta mikään sen oireista ei oikein tuntunut sopivan minuun, paitsi ehkä puhelinkammo. Luin joskus kirjaa jossa minusta kerrottiin hyvin ujouden ja pelon ero, että ujo ihminen jännittää mennessään johonkin paikkaan ensimmäistä kertaa tai tavatessaan uusia ihmisiä, mutta tunne häviää kun niin tottuu. Sosiaalisten tilanteiden pelossa niin ei käy. Se oli muutenkin hyvä kirja, ranskalainen ja sarjakuvan muodossa.

Ajattelen aika lailla samalla tavalla juhlista, se ei varmasti pilaa niitä päivänsankarille jos minä en ole siellä, luulen että hän kutsui minut kun asun samassa kaupungissa ja ilmeisesti hän haluaa tavata minut (kuulemma vaikutan kiinnostavalta Facebookin perusteella!). Taidan ilmoittaa etten tule. Ja kiitän kutsusta, se teki minut iloiseksi. Ja muutenkaan tuo kutsu ei saanut minussa aikaan ahdistusreaktiota niin kuin minulle joskus käy kun alan miettimään kaikkia vaihtoehtoja ja kaikkea mikä voi mennä pieleen tai hankalasti. Se on hyvä.

Josefiina kirjoitti...

En minäkään sinun tilanteessasi menisi noille kutsuille, aika outoa tuo epäsuora kiinnostuksen osoittaminen aikuiselta ihmiseltä, sopii pikemminkin ylä- tai jopa ala-asteen "sano sille että mä tykkään siitä" -tyyliin. Itse olen "kärsinyt" monia vuosia siitä ajatuksesta että minun pitäisi päästä jotenkin eroon puheenpitokammostani - en pysty puhumaan julkisesti vähänkään muodollisemmassa tilanteessa lainkaan panikoimatta. Onneksi sitä ei työssäni varsinaisesti vaadita (esimieheni ovat leikkisästi usein todenneet että "seuraavassa kokouksessa alustuksen tästä ja tästä asiasta pidät sinä" tietäen että en siitä selviytyisi), mutta vuosia ajattelin että minun pitäisi jollain ihmeen hoidolla päästä kammostani eroon. Kunnes yhtäkkiä tajusin että ei tarvikaan, ja sain jonkinlaisen sisäisesn rauhan asiasta. Olen tällainen, enkä yritäkään itseäni tässä suhteessa muuttaa. Olen jopa päättänyt että jos joskus jostain syystä vaihdan työpaikkaani, jo haastattelussa teen tilanteen selväksi ja jos minua ei siitä syystä valittaisi, hyvä niin.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Epäsuora kiinnostuksen osoitus vaikuttaa kyllä oudolta mutta oikeasti ei ollut niin outoa, siihen oli syynsä. Enkä usko että hänen kiinnostuksessaan on muutenkaan mitään outoa :)

Se on kyllä aika tärkeää että tietää mitä voi tehdä ja hyväksyy rajoituksensa. Minulle jotkut jutut ovat sellaisia että ne kammottavat aivan liikaa vielä, kuten vaikka julkinen laulaminen, en oikeastaan edes halua olla tilanteessa jossa muut laulavat mutta jotkut jutut ovat sellaisia että kuvittelen vain etukäteen että ne ovat liian vaikeita minulle, kuten vaikka julkinen uiminen ja silloin täytyy vain uskaltaa.

virpi kirjoitti...

tyrmäät kauhean usein kommenttien lähettäjiä :/

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Ikävää jos sinusta tuntuu siltä. Tarkoitatko siinä mielessä kuin tässä kirjoituksessa? Kyseessä oli ihminen joka yritti väkisin diagnosoida minua blogin perusteella, ehkä hyväntahtoisesti, mutta minusta se on erittäin epäkohteliasta. Ja parin vuoden jälkeenkin hänen kommenttinsa vähän kaihertaa. Ehkä ajattelin että jos hän sattuu lukemaan vielä blogia niin tunnistaa itsensä ja häpeää :)

Panu kirjoitti...

Kyseessä oli ihminen joka yritti väkisin diagnosoida minua blogin perusteella, ehkä hyväntahtoisesti, mutta minusta se on erittäin epäkohteliasta.

Se on useinkin erittäin epäkohteliasta ja pitää sellaisena myös tulkita. Eräs asia mitä nyt vanhemmiten kadun on se etten osannut ärähtää amatööripsykologeille useammin.

Blog Widget by LinkWithin