Musiikista ja vähän kutsuista

Mietin kutsuille sopivaa taustamusiikkia. Joku aika sitten olin Hiljan luona kylässä ja siellä sattui soimaan sellaista musiikkia jota kuuntelin joskus 13-vuotiaana (Take Thatia ja Erasurea, olin sekä hyvin tyypillinen että vähän outo teini). Siitä päädyin musiikkiin jota kuuntelin jostain 14-vuotiaasta eteenpäin, löysin Blurin joskus silloin ja hurahdin brittipoppiin (siis siihen 90-luvun puolivälin trendiin, en brittiläiseen poppiin yleensä). Kaikki kaverini kuuntelivat punkkia ja heviä, luokkakaverit ehkä jotain eurodancea tai mitä silloin kuunneltiinkaan. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä mitä Suomessa kuunneltiin 90-luvulla, olin siitä oikeastaan ylpeä, olin nimittäin Erilainen Nuori ja seurasin vain Englannin musiikkielämää. Take That -fanina olin päätynyt ostamaan englantilaisia nuortenlehtiä (siitä saan kiittää kielitaitoni alkua), niistä löysin uusia idoleita. Ensin Blurin ja sitten Pulpin ja myöhemmin Manic Street Preachersin, siinä vaiheessa Smash Hits -tilaukseni oli vaihtunut Selectiin (äidilläni oli hyvä joululahjojenhankkimiskyky), kuuntelin muitakin walesilaisia bändejä, Catatoniaa ja Super Furry Animalsia ja Stereophonicsia. Manics oli suosikkibändini ainakin koko lukioajan ja pitkälle 2000-luvulle, ostin kaikki levyt ja kaikki singlet jotka löysin ja kävin keikoilla ja niin edelleen. Ja sitten tapahtui jotain ja kun olin vaihdossa en kuunnellut puoleen vuoteen yhtään musiikkia ja kun tulin takaisin en pitänytkään enää yhtään vanhoista suosikeistani vaan aloin kuuntelemaan 60-luvun poppia ja folkia ja vanhaa jazzia ja taistelulauluja ja kansanmusiikkia ja kaikkea muuta. Ne tuntuivat jotenkin aidommilta, jostain syystä.

Nyt harrastin sitten nostalgiaa ja etsin niitä bändejä joita 90-luvun kaseteiltani löytyy (meidän radiostamme kuului MTV jostain syystä ja kuuntelin aina Englannin top40-listaa ja nauhoitin kaiken kiinnostavan musiikin, minulla on vieläkin varastossa laatikollinen kasetteja). Olin ehtinyt unohtaa suurimman osan (isoimpia nimiä lukuunottamatta) joten käytin nettiä apuna ja soittolistalla on Pulp (olin ihastunut Jarvis Cockeriin ja Mis-Shapes tuntui kuvaavan elämääni), Blur, Manic Street Preachers, The Stone Roses, Supergrass, The Boo Radleys, The Charlatans, Suede (jota en kyllä silloin sietänyt), Ash, Gene, Luch, Menswear, Ocean Colour Scene, Shed Seven, The La's, Super Furry Animals (jonka löysin kyllä myöhemmin kasettiajan jälkeen), Mansun, The Bluetones, Catatonia (senkin kyllä löysin myöhemmin, mutta huijataan), Dodgy, Kula Shaker, Lightning Seeds, My Life Story, Reef, Shampoo ja Sleeper. Oasikselta löytyy yksi laulu, She's Electric, muistona siitä miten vihasin heitä intohimoisesti (niin kuin niiden musiikkilehtien mukaan kuului). Tuo laulu on aika lailla parodia jostain Blurin lauluista ja ainoa heidän laulunsa joka on mielestäni hyvä.
Spotify-linkki soittolistaani.

Olin tällä viikolla kahvilassa jossa soi Blurin There's No Other Way ja en voinut olla hymyilemättä. Saatan olla hyvää kohdeyleisöä 90-luvun nostalgialle sitten kun se tulee parin vuoden päästä muotiin.





Itse kutsut sujuivat hyvin (vaikka kuvatodisteita on taas vain ruuista ja koristeista). Vieraita oli kolme, se on minusta aika hyvä määrä. Kaikki pystyvät puhumaan keskenään ja mahtuvat hyvin ruokapöytäni ympärille. Kaksi vanhaa tuttua ja yksi uusi, sellainen joka tuntui vanhalta tutulta (toivottavasti näemme uudestaankin). Ja ruokaa oli riittävästi ja ylikin jäi (mikä ei ole laihtumiselleni hyvä juttu) ja puhetta riitti ja niin edelleen. Kaikin puolin kivaa ja piristävää.

Alan kyllä käymään vähän ylikierroksilla kaikesta sosiaalisuudesta (ja sokerista) ja minun piti purkaa energiaa askarteluihin. Niistä kuvia ehkä huomenna.