Perjantai

Minun oli vaikeaa uskoa aamulla että olin oikeaan aikaan pysäkillä (täytyy tunnustaa että minun olisi pitänyt olla siellä kymmenen minuuttia aikaisemmin mutta olin aamulla vähän hidas ja ehdin vasta sellaiseen bussiin jolla ehtii täpärästi kahdeksaksi töihin sen sijaan että olisi siellä kymmentä vaille), siihen tuli bussi, jota en ollut nähnyt ennen, joka meni toiseen lähiöön toiselle puolelle kaupunkia ja kaikki muut menivät siihen. Se on aivan poikkeuksellista, aamubussit ovat aina täysiä. Tuntui vähän epätodelliselta ja minun piti tarkistaa aika useampaan otteeseen.

Olen kirjoittanut viime aikoina aika paljon busseista. En tiedä johtuuko se siitä, että olen kirjoittanut aika paljon busseissa.

Töissä on aika kiireistä. Se on aika mielenkiintoista.


En muistanut penkkareita ennen kuin kuulin huudon joen toiselle puolelle. Mietin mitä tekisin toisin jos olisin nyt siinä tilanteessa mutta en keksinyt mitään, suurimmaksi osaksi pidän elämästäni.
Joku helpommin työllistävä työ voisi tietysti tehdä hyvää mielenterveydelleni mutta en oikein keksi mitään muuta mitä haluaisin tehdä.

Bussilakon lykkääntyminen teki oloni vähän kevyemmäksi, vaikka vain siirtääkin ongelmaa. Mutta ehkä he keksivät jonkun ratkaisun.

Minulle selvisi että on muitakin ihmisiä, jotka pakenevat paikalta jos televisiossa näytetään jotain noloa. Se on huojentavaa, ettei ole yksin.
(Elokuvissa suljen silmäni hermostuttavissa/noloissa/jännittävissä paikoissa ja kirjoissa saatan jättää sivuja lukematta, jos edes epäilen että jotakin noloa saattaa tapahtua)