Olen tehnyt viime aikoina niin paljon töitä että blogin kirjoittaminen tuntuu välillä vähän hankalalta. Ei pelkästään sen takia että minulla ei ole aikaa (bussimatkat voi kätevästi käyttää siihen) tai sen takia että olen niin kauhean väsynyt tai senkään takia että luova työ vie energiani niin etten oikein jaksa ajatella töiden ulkopuolella. Myös sillä on vaikutusta että en halua kirjoittaa töistäni kuin hyvin yleisellä tasolla (poikkeuksena kannet) ja niin suuri osa päivästäni on sellaista josta en voi kirjoittaa. Voin kertoa kaiken työmatkastani ja sen että viihdyn töissä ja pidän työkavereistani ja siitä ettei minun tarvitse laittaa ruokaa kotona mutta en oikein muusta. Noudatan samaa sääntöä Facebookissakin.
Päätin joskus että blogini keskittyy minuun, niin narsistiselta kuin se ehkä kuulostaakin. Voin paljastaa itsestäni asioita joita en voisi läheisistäni, se ei tuntuisi reilulta.
Sen verran voin kuitenkin paljastaa töistä että päädyin tänään yllättäen esiintymiskurssille. Yhdistys järjestää paljon kaikenlaisia kursseja ja tapahtumia ja eräs työkaverini houkuttelee minuakin välillä mukaan ja niinpä menin sinne. En tiennyt etukäteen että kurssi käsitteli esiintymisjännitystä, mikä on ehkä minulle hyödyllistä. Tosin jännitykseni ilmenee ehkä vähän erikoisesti. Olin jo valmiiksi niin ahdistunut ettei muiden edessä seisominen (tekemättä mitään, piti olla vain muiden katsottavana) saanut aikaan mitään sen kummempaa (paitsi sen että nyt pomoni tietää että minusta tuntuu siltä kuin keuhkojeni ympärillä olisi rautavanne, mutta tuo on ehkä sellainen paikka jossa ymmärretään), niin kuin ei sekään että piti yrittää valehdella muille uskottavasti. Sen sijaan leikit, joissa oli mahdollisuus epäonnistua olivat kauheita. Ei haittaa vaikka epäonnistuminen olisi jotain aivan merkityksetöntä, se pelottaa silti.
Vähän tuli sellainen olo että saatan olla taas niin angstinen että ehkä kannattaisi hakea apua, jos sitä vaikka saisi.
Kotiin päästyäni tuntui taas kevyemmältä, onneksi, mutta pelkään ettei se mene itsestään pois. Tuo angsti on outoa, saatan olla välillä iloinen ja onnellinen ja innostunut, ja sitten se hyökkää taas kimppuun seuraavana hetkenä. Voisi kuvitella että ahdistunut ihminen olisi myös masentunut.
Sain illalla tekstiviestin perheenjäseneltä, joka oli kalifornialaisessa kirjakaupassa ja kysyi haluaisinko jonkun kirjan tuliaisiksi. Ei tullut mieleen kuin yhden lempikirjailijan uusin ja piti miettiä vähän aikaa onko se sellainen kirja, jonka kehtaan tunnustaa haluavani. Sen kansi ei ole liian järkyttävä (tosin sankarilla näyttää olevan takatukka, mikä saattaa olla vähän järkyttävää) ja juonikuvauskin tuntui sellaiselta että saatoin sanoa että se on "sellainen trilleri". Kun se on vähemmän noloa kuin rakkaushömppä, kai. Tuosta voisi jopa sanoa että "sellainen urbaani fantasiakirja" ja olla tavallaan oikeassa. Totuus kuitenkin on että luen sitä sen rakkaushömpän takia. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainassa kaksi kirjaa kirjailijoilta joista olen aikaisemmin kovasti pitänyt (Terry Pratchett ja Jasper Fforde) ja vähän pelkään etten saa niitä ikinä luettua. Minulla ei tunnu riittävän energia tai aika muuhun kuin hömppään. Ja lähinnä sellaiseen hömppään jonka olen lukenut aikaisemminkin, niin ettei siinä ole vain mitään järkyttävää.
Tekstit
16 kommenttia:
Minusta on mukavaa, että kirjoitat säännöllisesti - vaikka sitten bussimatkoista. Blogisi lukeminen kuuluu päivärutiineihini ja on mukavaa lukea, mitä sinulle kuuluu.
Tuosta ahdistuksesta (vaikka en tiedä, haluatko varsinaisesti kuulla neuvoja tai ehdotuksia vierailta ihmisiltä): sinulla on siitä varmaan jo sen verran aiempaa kokemusta, että ehkä tiedät, että olisi hyvä saada apua. Toistuvissa jutuissa on se hyvä puoli, että niitä voi oppia ennakoimaan ja hakeutumaan avun piiriin jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Muistan edelliset lääkehoitosi, joihin et ollut täysin tyytyväinen. Lääkkeitä on kuitenkin erilaisia, ehkä lääkärisi osaisi auttaa etsimään parhaan mahdollisen, jos haluat.
Omakohtaisten kokemusteni vuoksi liputan nyt taas lääkehoidon puolesta: parhaimmillaan se parantaa elämänlaatua huimasti. Ja on usein halvempaa kuin terapia, josta saattaisit kyllä myös hyötyä.
Annakaisu, tuo on kyllä hyvin totta, että kun tietää että kyse on mahdollisesti toistuvasta vaivasta kannattaa hakea apua varhaisessa vaiheessa. Tällä hetkellä ahdistus on siedettävä eikä koko aikaa päällä mutta ei ehkä kannata odottaa kauheita itkukohtauksia. Täytyy varmaan mennä huomenna aamulla yrittämään saada aikaa, en kyllä tiedä onnistuuko se.
Lääkkeistä oli kyllä minulle hyötyä mutta sivuvaikutukset olivat niin kamala että niiden käyttäminen pelottaa. Voi olla että joku toinen lääke toimisi paremmin.
Ahdistus ja masennus ovat tosiaan kaksi eri asiaa. Tosin, jos ahdistus on voimakasta ja jatkuvaa, siitä helposti seuraa myös masentuminen.
Minusta sinun kannattaisi harkita jotain terapiaa, jossa voisit miettiä ja käsitellä ahdistuksesi syitä ja vapautua siitä kokonaan ja oikeasti. Lääkitys on parhaimmillaankin vain oireiden hallintaa, väliaikaista apua.
t. Maria
Minä olen suurimman osan elämääni kärsinyt ahdistuksesta. Tunne on toki subjektiivinen, mutta kuulostaa kovin samankaltaiselta kuin tuo sinun kuvailemasi. Iloa ja innostusta ja yhtäkkiä puskan takaa taas ahdistus. Kävin joskus keskustelemassa psykologeilla ja psykiatreilla mutten saanut ratkaisevaa hyötyä. Nyt jostain ihme syystä huomaan että on kulunut todella pitkä aika, pitkälti toista vuotta, ilman ahdistusta. Ekaa kertaa elämässä näin. Mitään suurta syytä muutokselle en osaa sanoa.. paitsi ehkä sen että olen iän myötä oppinut itsestäni paljon ja viime aikoina olen tehnyt enemmän kuin koskaan juuri niitä asioita mistä itse pidän, olen ollut enemmän oma itseni enkä yrittänyt peitellä tai häpeillä epäsosiaalisuuttani ja outoa ahdistusta. Yhtäkkiä huomaan vaan että minun on todella hyvä olla omissa nahoissani eikä tulevaisuus pelota, päin vastoin.
Tällä ehkä haluan vaan tsempata sua että kun vaan omat heikkoudet tiedostaa, pystyy elämää muuttamaan. Hakemalla apua tai muulla tavalla.
Maria, minusta on alkanut vähän tuntua siltä että minun pitäisi yrittää mieluummin muuttaa ajatuksiani kuin lääkitä niitä. Täytyy yrittää lukea se ahdistuskirja loppuun :)
Anonyymi, kiitos kommentistasi ja tarinastasi, se on toivoa antava :)
Tuota, tarkoitin ihan kunnon terapiaa, jossa selvitettäisiin, mitä kokemuksia ja tunteita on sen ahdistuksen takana. Voihan se olla hyvä apuväline, jos pystyy muuttamaan ajatuksiaan tietoisesti, mutta sekin on vähän sellainen kainalosauva, joka ei kuitenkaan muuta niitä ahdistuksen lähteitä.
terv. Maria
Joo, niin ajattelinkin, kirja tuli vain mieleen muuten :) En kyllä tiedä onko minulla mitään erityistä syytä ahdistukseen, luontainen temperamentti ja vahva perinnöllinen taipumus (isän isän suvussa on ollut ainakin neljän sukupolven ajan joka sukupolvessa pari ihmistä jolla on ollut samanlaisia oireita, vanhemmista ajoista ei ole tietoa) tuntuvat todennäköisemmiltä, mutta saatan tietysti olla väärässäkin.
Hmm. se on oikeastaan sama, onko se sinun henk.kohtainen ominaisuutesi, vaiko perintöä sukulinjassa. Geeneissähän se ei ole, vaan ihmisten tapa käsitellä tunteita tai olla käsittelemättä. Oli se sitten sinun ominaislaatuasi tai myös yleistä suvussasi, sinä voit joka tapauksessa saada apua ja oppia diilaamaan asioiden ja tunteiden kanssa niin, että siitä ei seuraa enää ahdistusta vaan jotain muuta.
Maria
En tiedä miksi sellainen ei voisi olla geeneissä? Nopea googletus oli ainakin sitä mieltä että vähintään taipumus hermostuneeseen/ahdistuneeseen luonteenlaatuun on perinnöllistä (paitsi yksi tyyppi oli sitä mieltä että kaikki mielenterveydelliset ongelmat johtuvat oudosta tulehduksesta), mikä ei tietysti vielä tarkoita sitä että ahdistuu pahasti.
Opittua se minulla ei varmasti ole, vanhempani eivät kuulu tuohon tyyppiin enkä ole ollut niin paljon tekemisissä angstisten sukulaisten kanssa tekemisissä että olisin oppinut heiltä jotain.
No osa siitä voi tietysti olla geneettistäkin, ainakin varmasti herkkyys reagoida asioihin - herkkyys ylipäätään on varmasti geneettistä.
Mutta vaikka vanhemmissasi ei olisi ahdistuneisuutta tai neuroottista taipumusta, samat asiat voi olla heissä toisessa muodossa.
Tämä on nyt ihan hatustatemmattu esimerkki, jolla ei ole reaalisten sukulaistesi kanssa mitään tekemistä: Oletetaanpa, että olisi joku äiti, joka kärsii ahdistuneisuudesta ja pakkoajatuksista ja -käyttäytymisestä. Hänen lapsensa kasvaa tuon ahdistuksen ja neuroottisuuden ilmapiirissä, ja oppii, että esim. vaikeista ja pelottavista asioista ei voi eikä saa puhua suoraan, vaan aina kun jotain sellaista tapahtuu / uhkaa tapahtua, siihen reagoidaan tekemällä tai ajattelemalla repetitiivisesti jotain. Lapsi ei kuitenkaan välttämättä peri suoraan noita ahdistuneita ja neuroottisia toimintatapoja, vaan kehittää omansa, oman psyykensä lähtökohdista käsin, ja saaden tietysti vaikutteita myös toiselta vanhemmaltaan. Hänestä kuitenkaan tuskin tulee sellainen, joka avoimesti ilmaisee tunteitaan ja pelkojaan, koska on oppinut, että niin ei voi tehdä, koska hänen äitinsä ei kykene siihen eikä tukemaan lapsessaan avointa tunteiden ilmaisua ja niiden kohtaamista..
T. Maria
Tuo on kyllä tosiaan hyvin kaukana siitä millaista meillä oli :) Isälleni minun ei ole ollut kauhean luontevaa puhua ahdistuksestani mutta äidilleni kyllä ja silloin kun ensimmäisen kerran ahdistuin puhuin kaikille mahdollisille ihmisille, ei minulla ole ollut mitään tarvetta piilottaa pahaa oloa, päinvastoin. Olen edelleen sitä mieltä että kyseessä on luontainen taipumukseni reagoida vastoinkäymisiin, nopea googletus tuntui olevan myös sitä mieltä että se on aika tyypillistä.
Niin, no se ei ollutkaan yritys - kuten sanoin - kuvata perhettäsi, koska en tunne teitä :) Sen sijaan yritin kuvata reaktiotapojen, tapojen käsitellä asioita psyykkisesti (tai olla käsittelemättä) siirtymistä ja varioitumista sukupolvelta toiselle. (Sitäpaitsi en edes ajattelut, että "lapsi" olisit sinä ja "äiti" sinun äitisi - ajattelin enemmänkin isääsi ja hänen äitiään, koska olit puhunut isän puoleisista sukulaisistasi).
Mikään tuontyyppinen taipumus (ahdistus, neuroottisuus) ei missään tapauksessa ole ainakaan pelkästään geneettisesti määräytyvää, vaan kaikki tuollainen mistä edellä puhuin, ja elämänkokemukset, ja se, miten niihin on reagoinut, vaikuttavat.
terv. Maria
Kyllä se on geneettistä. (Tai siis, voi olla..) Eivät psykopaatitkaan kasva psykopaateiksi, eikä skitsofreenikko valitse skitsofreenian puhkeamista. Kyllä se yleensä pulpahtaa pintaan jossain vaiheessa siksi että se nyt vaan tulee puhkeamaan sukurasituksen takia.
Ihan samalla tavoin paniikkihäiriöt ja muut ahdistukset. Ne ovat lääketieteellisiä tiloja useinkin, eivätkä mitään "opittuja tapoja", uskoisin hyvin vahvasti.
TC:
Skitsofrenian suhteen olet oikeassa: se on vakava psyykkinen sairaus, jossa alttius sairastumiseen on voimakkaasti geeneissä.
On kuitenkin naiivia niputtaa vakavat psyykkiset sairaudet ja "lievemmät" psyyken häiriöt yhteen ja väittää, että kaikki johtuu vain geeneistä. (Ja tietysti ymmärrän, että voi olla helpottavaa ajatella näin, jos ei kykene tai halua kohdata omalla kohdallaan asioita, joista ahdistus / masennus /pakko-oireinen häiriö johtuu. Esimerkiksi viimeksi mainittu on pitkälti yritystä pitää pahat ajatukset / tunteet poissa; ja on tietysti helppo ymmärtää että tällainen ihminen ei (ilman apua) pysty kohtaamaan niitä ongelmia ja vaikeita kokemuksia, joiden välttelyyn hänen koko oireistonsa perustuu.)
Ei kai täällä kukaan ole väittänyt että joku psyyken häiriö tai sairaus olisi "omaa valintaa" - ei tietenkään ole! Eihän kukaan tietenkään tieten tahtoen valitse tai halua psyykkistä kärsimystä omalle kohdalleen, mitä mikä tahansa psyyken sairaus tai häiriö on! Minusta niissä on päin vastoin kyse siitä, että ihminen yrittää välttää kärsimystä; esim. pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä yrittää pitää ne sietämättömät ajatukset ja tunteet poissa pakko-käyttäytymisellään.
Mitä taas "psykopatiaan" tulee - taitaapa olla aika harvinaista, että jostain ihmisestä, joka on kasvanut tasapainoisten ja rakastavien vanhempien lapsena, jotka ovat ymmärtäneet hänen tarpeensa ja reagoineet niihin; taitaapa olla aika harvinaista että tällaisesta lapsesta tulee yks kaks yllättäen, ihan vaan geneettisistä syistä psykopaatti :D Taitaapa niiden ihmisten taustat olla pikkuisen toisenlaisia..
t. Maria
Minä en tiedä onko ajatus ahdistuksen perinnöllisyydestä jotenkin huojentavaa, se tuntuu minusta vain järkeenkäyvältä niiden vaikeiden kokemusten puuttuessa. Varsinkin kun ahdistusta esiintyy suvussani niin paljon ja ihmisillä, jotka eivät ole voineet oppia käytöstä toisiltaan. Ensin oli isoisän isä, joka kuoli ennen kuin pappani ehti saada häneltä vaikutteita. Traumoja hän saattoi saada mutta ei niin että hänestä olisi tullut jotenkin angstinen (isoäitinikään ei ollut). Neuroottinen oli sen sijaan papan vanhapiikasisar (jolla oli myös muita tuttuja ominaisuuksia, hän oli taiteellinen ja äärettömän kiltti), joka ei kasvattanut ketään eikä siis myöskään seuraavan sukupolven neuroottisia tyyppejä, jotka puolestaan eivät kasvattaneet minua. En tiedä miksi tunnut niin vakuuttuneelta siitä että minulla on joku trauma, joka aiheuttaa ahdistukseni mutta minusta tuntuu paljon uskottavammalta selitys johon olen törmännyt useampaan otteeseen. Että jotkut ihmiset perivät herkkyyden ahdistua, mutta että ahdistuksen puhkeaminen vaatii vastoinkäymisiä. Se kun on pitänyt paikkansa kohdallani, ahdistus vaatii aina stressin tai ylitsepääsemättömältä tai vähintään vaikealta tuntuvan tilanteen. Kuten sen etten päässyt opiskelemaan tai sen kun asuin yksin vieraassa maassa tai sen kun minun piti muuttaa toiselle puolelle maata pienellä budjetilla ilman ajokorttia tai sen kun näytti siltä etten ikinä työllisty. Ahdistukseeni löytyy aina syy (tällä hetkellä se saattaa olla yllättävän raskas työtilanne tai se että tulevaisuuteni on taas aivan auki).
Ensinnäkin edellinen kirjoitukseni oli vastine TC:n kirjoitukseen eikä liittynyt sinuun.
Toiseksi, ei tarvita syvästi traumatisoivia kokemuksia (esim. raiskatuksi tuleminen; vanhempien menettäminen lapsena jne.), että ihminen reagoisi psyykkisesti. Kenen tahansa elämään ja menneisyyteen sisältyy vaikeita kokemuksia, joita ei ehkä ole työstetty riittävästi, ja joista voi seurata erilaista oireilua.
En sitä paitsi ole missään yhteydessä sanonut, että sinulla olisi trauma. En sanoisi sellaista kenestäkään kevyesti, enkä varsinkaan ihmisestä, jota en tunne. Ihminen voi olla kokenut vaikeita asioita, joita ei ehkä ole käsitelty riittävästi. Se ei silti tarkoita, että kyseessä olisi trauma tai että ihminen olisi traumatisoitunut.
Esim. vanhempien avioero on kenelle tahansa lapselle vaikea paikka; se on sitä siinäkin tapauksessa, että lapsi saisi tukea vanhemmiltaan asian käsittelyyn ja että vanhemmat pysyisivät eronkin jälkeen hyvissä väleissä. En tiedä, enkä väitä tietäväni, miten asia on juuri sinuun vaikuttanut, mutta juuri esimerkiksi tämäntyyppiset asiat voivat pulpahdella esiin oireiluna ihmisen elämässä myöhemminkin.
Mitä taas traumoihin tulee, siis traumaan sanan varsinaisessa merkityksessä (järkyttävä kokemus, jota ihminen ei pysty käsittämään eikä integroimaan osaksi omaa itseään, identiteettiään ja elämänhistoriaansa), tällaiset kokemukset voivat siirtyä myös sukupolvelta toiselle. Ne voivat siirtyä sukupolvelta toiselle vaikka niistä ei koskaan puhuttaisi mitään, tai ehkä juuri siksi. Tästä asiasta löytyy paljon tutkimusta (googlaamalla esim. "transgenerational trauma").
On luonnollista, että ahdistus ilmoittelee itsestään tilanteissa, joissa olet stressaantunut, huolestunut, tai esim. yksin vieraassa maassa ja ympäristössä - näinhän se on kenellä tahansa. Silloin kun asiat "menevät putkeen" on helpompi vain keskittyä elämiseen ja olla iloinen ja tyytyväinen elämäänsä.
Olin muuten kiinnittänyt huomiota tapaan, jolla koet itsesi, jo ennen tämänpäiväistä postaustasi. Siihen, että koet tietyntyyppisiä asioita jotenkin suhteettoman "nolona". Esim. sen, että olit täydessä bussissa, bussin nytkähtäessä rajusti lentänyt päin jotain ihmistä. OK, onhan se noloa, mutta noin voisi käydä kenelle tahansa, eikä se ollut mitenkään sinun syytäsi! Suurin osa ihmisistä suhtautuu tuollaiseen varmasti ymmärtävästi, varsinkin kun muillakin oli tuossa tilanteessa todennäköisesti vaikeuksia pysyä pystyssä / olla lentämättä jotain päin.
Ihmisen minäkokemus nyt kuitenkin muotoutuu sitä kautta, miten häneen on suhtauduttu lapsuuden perheessä ja kaikissa muissa sosiaalisissa konteksteissa, joissa hän on koskaan ollut. Ja juuri tätä minäkokemusta voidaan vahvistaa terapiassa. Mikään lääke ei siihen pysty.
Maria
Lähetä kommentti