17.3.2010

Keskiviikko

Luin tarinoita hassuista tai hulluista asioista, joita ihmiset olivat tehneet nuorina ja olin aika kateellinen. Minä en nimittäin tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Kävin koulussa, luin ja luin (en koulukirjoja) ja menin aikaisin nukkumaan. Siinä meni minun nuoruuteni. En varsinaisesti kadu, koska en olisi osannut tehdä niissä olosuhteissa muutakaan mutta voi olla että joillain muilla on ollut hauskempi elämä kuin minulla. Osittain kyse on luonteesta, muistan olleeni jo lapsena mielelläni yksin, muistan kun kaverini tulivat hakemaan minua ulos ja minä jäin mieluummin kotiin lukemaan. Jossain vaiheessa he lakkasivat pyytämästä. Teini-iässä tapahtui jotain ja vieraannuin ystävistäni, he ehkä tekivätkin kaikenlaista yhdessä. Minä saatoin vähän halveksia kaikkia muita, ainakin sellaisia jotka käyttivät alkoholia enkä voinut uskoa että heillä voisi olla oikeasti hauskaa (ainakaan ilman alkoholia mutta köyhillä nuorilla tuskin oli varaa olla koko ajan kännissä).
Olen myös vähän kateellinen ihmisille joilla on kaveripiirejä, minulla on teini-iän jälkeen ollut yksittäisiä ystäviä, jotka eivät yleensä tunne toisiaan ja joiden kanssa en varsinaisesti tee mitään, käyn vain kahvilla ja istun puhumassa, enkä voi edes sanoa että ystävyyssuhteeni olisivat jotenkin erityisen syvällisiä. Se saa minut tuntemaan itseni vähän huonommaksi vaikka en tiedä miksi, luulen että introverteille sellainen on tyypillisempää eikä introverttiys ole mikään rikos mutta silti, olen vähän kateellinen. Tai olen kun tajusin että ihmiset oikeasti voivat olla muunkinlaisia. En usko että pystyisin muuttumaan, täytyy varmaan hyväksyä itseni lievänä erakkona.

Tämä on hyvin noloa: En ole mitenkään erityisen kiinnostunut julkkiksista tai jalkapallosta tai sellaisesta mutta silti minusta on jollain tavalla jännittävää että David Beckham oli sairaalassa noin korttelin päässä isäni toimistolta. Julkiset ihmiset vaikuttavat minusta jollain tavalla taruolennoilta, joiden ei ajattele olevan olemassa samassa todellisuudessa (siksi varmaan prinsessa Dianan kuolema yllätti minut).
Minusta oli myös aika jännittävää kun joku vuosi sitten kirjamessuilla vastasin Erkki Tuomiojan kysymykseen (siitä missä eräs isäni kirjailijoista oli, Tuomioja oli lukenut hänen kirjansa yhtä tv-ohjelmaa varten). Ja se kun kerran Helsingin reissulla näimme äitipuoleni kanssa Tarja Halosen Hakaniemen hallissa.
Minulla ei ole kyllä mitään erityistä tarvetta tavata julkkiksia enkä yleisesti ottaen ihaile heitä, kyse ei ole siitä että julkkiksen kohtaaminen tai näkeminen tekisi elämäni jotenkin paremmaksi, se on vain huvittavalla tavalla mielenkiintoista. Vähän niin kuin se kun ottamani kuva päätyi kerran englanninkieliseen Wikipediaan ja sen etusivulle, kun kyseessä oli uutisaihe. Ei se mitenkään hirveästi muuttanut tai parantanut elämääni mutta minusta on hirveän hauskaa ajatella että kuvani on päätynyt saksankieliseen Wikipediaan kuvittamaan artikkelia risteilyaluksista. (Käsitykseeni jännittävyydestä on saattanut vaikuttaa se että en tee yleensä mitään jännittävää, ks. yllä)

6 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Minulla on prikulleen samanlainen suhde julkkiksiin. En siis ole yhtään kiinnostunut heidän elämistään, enkä seuraa julkkisuutisia lainkaan, ja ehkä osin juuri siksikin he vaikuttavat satuolennoilta, joihin törmääminen käytännön todellisuudessa tuntuu yhtä hassulta kuin satuolentoihin törmääminen tuntuisi.

Olisi mielenkiintoista tietää onko niillä, joita julkkisuutiset kiinnostavat, samanlainen tunne silloinkin, kun näiden ventovieraiden elämistä lukee vaikka lehdestä, vai onko siinä takana joku ihan eri tunne. Yleensä kyllä oletan että se sellainen kiinnostus johtuu lähinnä jostain uteliaisuudentapaisesta.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan kuin minä :D! Ihan olisi voinut olla mun näppiksiltä tuo kirjoitus ystävyyssuhteista. Vähän kateellinen olen minäkin niille joilla on tiivis kaveriporukka jonka kanssa puuhaillaan... mutta sitten toisaalta, en mä haluaisi ehkä olla niin sidoksissa muihin ihmisiin. Mä tykkään olla ja puuhata yksin. Ja silloin tällöin tavata yksittäisiä kavereita kahvilla. Siksi sitä varmaan onkin tällaisessa tilanteessa että siinä kuitenkin viihtyy parhaiten.
Mä oon monesti miettinyt että onko tässäkin olemassa joku "muka"normisto millainen kuuluisi olla ja jos tuntee normistosta poikkeavansa, ahdistuu asiasta? Mä nimittäin välillä ahdistun aiheesta vaikka kun järjellä ajattelen, niin ei mitään syytä ahdistua. Elämät ja ihmiset ovat erilaisia, ei kaikkien tarvi tehdä samalla tavalla. Kai.
Hassua :)

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Jani, satuolentoon törmääminen olisi kyllä ehkä vielä hienompaa kuin presidenttiin :)

Anonyymi, kuulostaa hyvin hyvin tutulta. En minäkään kyllä haluaisi olla kauhean tiiviissä ystäväporukassa luulen, tarvitsen sen verran paljon ei-sosiaalista aikaa ja luulen että se saattaisi alkaa ahdistamaan minua pian (toisaalta en ole myöskään ikinä ollut paras ystävä -tyyppiä, hyvin tiivis ystävyys yhden ihmisen kanssa tuntuu sekin vieraalta). Ja olen samaa mieltä siitä että minäkin olen varmaan hakeutunut tilanteeseen joka sopii minulle paremmmin, olisi minulla saattanut olla tilaisuuksia olla osana ryhmääkin. Pitäisi varmaan hyväksyä että se on sellainen asia jossa ei ole oikeaa tai väärää, joillekin ryhmäsosiaalisuus sopii paremmin kuin toisille. Ja olen iloinen että minulla on ystäviä ylipäätään :)

Eerika kirjoitti...

Olen lukenut blogiasi jo pari vuotta enkä tiedä miksen aiemmin ole tätä sanonut, mutta pidän siitä valtavasti. Ja vaikutat niin mukavalta ihmiseltä. Tuo, mitä kirjoitat kavereista ja ryhmistä ja introverttiydestä, on niin tuttua. En ole koskaan kuulunut mihinkään ryhmään, ja toisinaan tuntuu todella ulkopuoliselta. Toisaalta minulla on tapana paeta ryhmätilanteita, koska minä niissä joko tunnen oloni ahdistuneeksi tai sitten vain tylsistyneeksi. Kahdenkeskiset tapaamiset ovat paljon mielenkiintoisempia usein, ja turvallisemman tuntuisia. Tavallaan tässä kai valtava tarve tuntea yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa yhdistyy ujouteen ja erakkouteen. Jos ei edes kiinnostaisi muut ihmiset, olisikin helpompaa. Jossain kohtaa vain kontakteissa tulee aina epäonnistuminen, mikä aiheuttaa sen viiltävän ulkopuolisuudentunteen ja pakenemisen. En vieläkään tiedä, haluanko edes kuulua mihinkään ryhmään, vai tuskailenko turhasta. Ja tavallaanhan vika on nimenomaan itsessä, kunhan vain oppisi olemaan hahmottamatta sitä viaksi, vain ominaisuudeksi jonka voisi ihan yhtä hyvin hyväksyäkin osaksi itseä.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Eerika, kiitos paljon kommentistasi :)
Tuo kuulostaa myös hyvin tutulta, erityisesti se miten kahdenkeskeiset tilanteet tuntuvat kiinnostavimmilta ja miten ryhmätilanteissa saattaa tylsistyä, minun on vaikeaa ottaa puheenvuoroa itselleni jos ihmisiä on useita, se hankaloittaa sosiaalisuutta. Ja ulkopuolisuuden tunne tuntuu myös tutulta. Olin taannoin tilanteessa jossa muut ihmiset olivat miellyttäviä ja kohteliaita minua kohtaan mutta jossa minulle tuli sellainen olo etten osaa olla, en tiedä johtuiko se siitä että muut tunsivat toisensa hyvin ja minä en, mutta tuntui jotenkin siltä etten osaa olla "normaali", että minulta puuttuu joku ominaisuus ja se tekee olon ulkopuoliseksi. Sekään ei auta että minulta puuttuu monia sellaisia kokemuksia, joita monet tuntuvat pitävän itsestäänselvinä ja sekin saa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi, aivan kuin tulisin aivan eri kulttuurista kuin samassa maassa kasvaneet samanikäiset ihmiset.

seeds kirjoitti...

Minulle on täällä Turussa syntynyt salakavalsti myös yksi kaveriporukka (tutustuin yhteen ihmiseen ja aikaa myöden sitten hähä kavereihinsa) mutta se ei tunnu minusta sillä tavalla mitenkään erityisen kiinteältä porukalta, että vähentäisi merkittävästi epäsosiaalista aikaani. Ja saman porukan ihmisiä voi nähdä myös yksittäin, kahdenkeskisissä tilanteissa.

Ehkä kaveriporukat olivat teininä enemmän sellaisia sosiaalisesti sitovampia? Tai ehkä se on vaan sitä, että kun on vasta aikuisina tutustuttu tai jotain. Lisäksi kyllä ko. porukassa melkein kaikki ovat ajoittain erakoituvaa sorttia (jotka kuvailevat itseään nörteiksi) joten he myös tarvitsevat paljon epäsosiaalista aikaan.

Itse kanssa aina jotenkin henkisesti rasitun, jos on liikaa sosiaalisuutta kerrallaan, tyyliin monena päivä viikossa. Jotkut ihmiset toki vielä rasittavat enemmän kuin toiset (sinä olet niitä vähiten rasittavia tuossa suhteessa:)) Ja siippa ei tietty lasketa, se nyt on kuin itsensä kanssa olis. (Ei siis niin etteikö siitä olisi seuraa, se vaan ei rasita yhtään)

Blog Widget by LinkWithin