Perjantai

En lue mielelläni kirjoja joiden sankarittaret ovat pitkiä. En sen takia että se tekisi minusta heidät joten epäviehättäviksi tai epänaisellisiksi tai jotain vaan, kuten tajusin tänään, koska koen pitkät naiset jotenkin pelottaviksi, tai koen alemmuutta heitä kohtaan tai jotain sellaista, en näköjään osaa ilmaista itseäni tänään hyvin (aivoni eivät suostu kertomaan mitä intimidating on suomeksi). En haluaisi olla oikeastaan yhtään tätä pitempi enkä kadehdi pitkiä ihmisiä enkä pidä vain heitä kauniina. Tajusin tänään mahdollisen syyn siihen. Minulla oli ystävä, alle kouluikäisestä teini-ikään. Hän oli kaunis, vaaleatukkainen, laiha. Hän osasi käsitellä poikia kun minä en uskaltanut puhua heille. Hän johti porukkaamme, täysin itsevaltaisesti (eikä välttämättä valistuneesti) ja minä olin hänen varjonsa.
Ja tietysti hän oli myös pitkä.

Hän saattaa olla myös syynä siihen miksi vierastan kaveriporukoita (tosin luontainen introverttiys vaikuttaa myös, ja varmaan enemmän). Jos joku yksittäinen ystävä lopettaa minulle puhumisen ei se tarkoita sitä että menettäisin kaikki ystäväni. Seitsemäs luokka oli vähän ankea, kun sama tapahtui lukiossa eri ihmisten kanssa en enää välittänyt. Jossain vaiheessa minusta näytti siltä että kaikki kaverini hylkäävät minut aina, siltäkin kannalta yksittäiset ystävät ovat parempia, he eivät yleensä päätä että haluavat viettää aikaa vain keskenään, ilman minua.
Eli oikeastaan minäkin olen tavallaan ollut osa kaveriporukoita, mutta ne eivät olleet tiiviitä tai erityisen mukavia aina.
Muutimme ollessani 5-vuotias paikkaan, joka oli monella tavalla upea kasvupaikka mutta jossa ongelmana oli tietynlainen eristäytyminen, ei missään kulttimielessä eikä varmaan aikuisten elämässä mutta me lapset olimme vain yhdessä. Se on varmaan aika tyypillistä mutta me olimme koulussakin aina samalla luokalla ja yhdessä, kun muut pitivät meitä jotenkin omituisina. Se tarkoitti sitä ettei minulla ollut muita kavereita kun joskus seitsemännen luokan syksyllä johtajamme päätti että minä olin persona non grata, että oikeastaan minua ei ollut edes olemassa ja minulle ei saanut puhua. En syytä muita siitä että he tottelivat, en tiedä mitä itse olisin tehnyt samanlaisessa tilanteessa. Olin silloin jo ujo (ennen tuohon paikkaan muuttamistamme en oikeastaan ollut, äitini sanoi joskus että olin vähän Pikku Myy -tyyppiä ja jouduin vähän vaikeuksiin kun purin poikia), murrosikä oli iskenyt minuun aikaisin ja minulla oli finnejä ja en pukeutunut tyylikkäästi ja olin muihin verrattuna lihava (vaikka oikeasti en ollutkaan, olisin säästynyt monelta murheelta jos olisin sen tajunnut silloin), se oli kai minun rikokseni. Ja se että olin tosi kiltti, vaikka aika kilttejä muutkin olivat. Ja ehkä se että vietin melkein mieluummin aikaa kotona lukemassa kuin heidän kanssaan (yksi viihdemuoto oli esimerkiksi katsoa kun pihan pojat pelasivat tietokoneella). Joka tapauksessa he olivat huomaamatta minua puolisen vuotta ja sitten kaikki oli taas muka niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi että tietenkin oli ja "ystävyytemme" (oli siinä kyllä hyviäkin puolia) kesti vain yläasteen loppuun, kun menin lukioon sain uusia kavereita.
Jotka sitten aikanaan hylkäsivät minut vuorostaan (kiinnostaisi kyllä tietää mitä niin kamalaa minussa oli teini-iässä). Tutustuin lukion ensimmäisinä päivinä yhteen tyttöön (en osaa ystävystyä, aloite on aina tullut muilta, onneksi, muuten olisin varmaan täysi erakko) ja hänen kanssaan tutustuimme pariin ryhmämme tyttöön, jotka tunsivat toisia ja niin edelleen niin että lopputuloksena oli ryhmä, joiden kuvittelin olevan kavereitani. Ei välttämättä mitään sydänystäviä ja olin läheisin ensimmäisen tytön kanssa mutta kuitenkin sellaisia joiden vieressä voi istua tunnilla ja ruokalassa ja käydä läheisessä kahvilassa syömässä donitseja, jos ruoka oli kauhean pahaa. En nähnyt heitä vapaa-ajalla mutta kaikki asuivat sen verran kaukana toisistaan etteivät hekään nähneet. Toisen vuoden jälkeen ensimmäinen tyttö muutti toiselle paikkakunnalle ja minulle kävi selväksi se että meillä oli ollut vain yhteinen ystävä. En enää muista miten täydellistä välttelemiseni oli, minusta tuntuu siltä että pari ihmistä ei edes osallistunut siihen, tai heistä minulla ei ole ikäviä muistoja. Enkä edes tajunnut että se oli tahallista, kuulin siitä pari vuotta myöhemmin ensimmäiseltä tytöltä, kun kuulemma minua vältelleet olivat katuneet sitä. En kyllä edelleenkään tiedä mitä niin kamalaa minussa oli ettei minua voinut edes moikata koulun käytävällä. He eivät edes olleet mitään suosittuja tyttöjä joiden arvoasema olisi laskenut siitä että heidät nähtiin minun seurassani, se ei ollut sellainen koulu (se oli sellainen jossa suosituilla pojilla on lauluryhmä, joka esittää vanhaa jazzahtavaa poppia. He olivat kyllä hyviä).
Joukosta eristäminen saattaa olla tytöille ominaisempaa, kokemukseni pojista rajoittuivat teini-iässä lähinnä siihen että he olivat joko suoraan ilkeitä tai, paljon useammin, he eivät vain nähneet minua. Tai eivät vaivautuneet peittämään ärsyyntymistään silloin kun joutuivat puhumaan minulle.

***

Työnantajayhdistyksellä oli vuosikokous, jossa käytiin läpi muun muassa taittamani vuosikertomus. Eräällä aukeamalla oli neljä kaaviota, tai oli tarkoitus olla mutta jäsenet näkivätkin yhden taulukon monta kertaa (ilmeeni oli kuulemma aika hyvä). Kokouksen jälkeen kiirehdin tarkistamaan taiton, olin varma etten voisi olla niin huolimaton etten huomaisi tuollaista. Ja en ollutkaan, vain niin huolimaton etten ollut katsonut taitosta tehtyä pdf:ää kunnolla läpi (eikä kukaan muukaan useammasta vuosikertomuksen tarkistaneesta ihmisestä). Jostain oudosta syystä kuva teeskenteli olevansa neljä kuvaa taitossa mutta olikin oikeasti vain yksi. Taas yksi syy miksi kuvia ei saisi kopioida tekstiedostoista taittoon, vaikka tietysti tiesin sen muutenkin, taisin ajatella että huonontuneella kuvanlaadulla ei ollut tuossa tilanteessa niin väliä.

Olin valmistautunut soittamaan huoltoyhtiöön pari päivää jatkuneesta äänestä (joka kuului ilmanvaihtoaukkojen luona), joka alkoi vaikuttaa uniinkin mutta kotiin päästessäni olikin ihanan hiljaista. Suorastaan oudon hiljaista.

Ompelukurssilla ei mennyt kauhean hyvin. Tai meni siinä mielessä että sain housujen vyötärön nepparia (päätin että se on kätevämpi kuin nappi, sillä etten halua tehdä napinläpeä ei tietenkään ole mitään tekemistä päätöksen kanssa...) vaille valmiiksi ja sitten sovitin ja huomasin että housut ovat niin isot että ne saa pois avaamatta vetoketjua. Onnesi niiden vyötäröllä on kuminauha niin että niitä pystyy pienentämään mutta aika paljon joutuu kuitenkin purkamaan. Ovat ne vähän väljät muutenkin mutta esim. lantiolta aivan sopivat.
(Tuo on yksi syy miksi haluaisin osata ommella farkkuja, vyötäröni on näin paksunakin aika paljon pienempi kuin lantio niin että usein farkut ovat joko takapuolesta tiukat mutta vyötäröltä väljät tai sitten vyötärö olisi sopiva, jos saisin kiskottua housut reisieni yli. Stretch on ystäväni. Noiden housujen kohdalla ongelma johtui kuitenkin siitä etten osannut mitata kuminauhaa oikein, kuvittelin että olin venyttänyt sitä tarpeeksi mutta en näköjään ollut.)
Vähän ärsytti, mutta tuollainen kuuluu kyllä ehkä tähän harrastukseen.