11.3.2010

Torstai

Pirkko Mannola heitti minua ruusulla päähän. Ei kyllä tarkoituksella.

Luin joskus viime syksynä Åbo Svenska Teaterin näytelmästä, joka kertoo Florence Foster Jenkinsistä, naisesta, jonka epämusikaalisuus saavutti aika mahtavan tason (kannattaa kuunnella Wikipedia-artikkelista löytyvä pätkä). Hän kiinnostaa minua joten näytelmäkin kiinnosti mutta en olisi varmaan ikinä mennyt katsomaan sitä, ellen olisi saanut lippua työyhdistyksen kautta aika hyvällä alennuksella. Olen iloinen että menin, vaikka en ehkä saanutkaan näytelmästä aivan kaikkea irti. Pystyin kyllä seuraamaan tarinaa mutta sanavarastoni ei riittänyt joihinkin vitseihin (siihen se sen sijaan riitti että puhuin narikassa vain ruotsia: "hej" ja "tack"). Teatteri itse on kyllä sen verran hieno paikka että senkin takia kannatti käydä (Google löysi blogikirjoituksen jossa on näytetty hyvin teatteria sisältä ja kerrottu näytelmästäkin, blogissa näyttää olevan kaikenlaista muutakin tyylikästä). (Blogeista puheenollen täytyy tunnustaa etten ole joulun jälkeen juurikaan lukenut niitä, ei tunnu olevan energiaa. Tuli myös töissä yhdelle ihmiselle ulos blogikaapista ja sain kuulla että olen "se")

Alussa mainittuun ruusutapaukseen on aika tylsä selitys. Istuin kolmannessa rivissä ja kun Mannola eräässä kohtauksessa heitti ruusuja yleisöön yritin väistää niitä niin että yksi osui minua päähän.


Teatterin jälkeen tuntui siltä että on aivan pakko syödä leivos ja vielä Aschanilla (joka on sellainen paikka, jossa en yleensä käy kahvilla, jostain syystä), muu ei tule kuuloonkaan (yksi Aschan on myös aivan ruotsalaisen teatterin vieressä, niin että se on kätevääkin). Ilmeisesti muillekin tulee samanlainen olo (suklaakakulla oli aika suuri osa näytelmässä) ja heiltä sai samannimisen leivoksen. Siinä riitti ihan hyvin syötävää minullekin.


Ja sitten ostin korkokengät, se tuntui sopivan päivän teemaan. Kiersin kaikki kaupat jotka tiesin keskustassa ja tulin vähän epätoivoiseksi, kaikki hauskat kengät olivat joko kamalan kalliita tai väärän kokoisia (ilmeisesti koossa 41 ei saisi haluta olla söpö, sama pätee myös rintaliiveihin. Ison ihmisen pitäisi varmaan olla asiallinen). Mutta riiitti että yhdessä kaupassa oli yhdet kengät, jotka ovat sekä ulkonäöltään minun tyyliseni että hyvät jalassa (saksalaiset ja päältä nahkaa).
Minulla on ollut kahdet korkokengät, yhdet hopeiset (!), jotka sopivat tumman hopeiseen lakkiaismekkooni (paljon tätimäisempää kuin miltä kuulostaa) ja toiset mustat perusavokkaat, jotka hankittiin jostain alelaarista kun piti saada nopeasti (ja halvalla) juhlakengät. Ne olivat noin kokoa 43.

10 kommenttia:

Panu kirjoitti...

Ai niin, Florence Foster Jenkins. Olen jo pitkään ihmetellyt, tiesikö hän laulavansa surkeasti vai ei. Toisaalta hän kuulemma oli antelias ja kiltti ihminen, joka lahjoitti suuria summia laulutaiteeseen, siis oikeasti lahjakkaille laulajille.

Elean kirjoitti...

Kauniit kengät! :) Surkuhupaisa tuo ruusujuttu.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Panu, minä törmäsin Jenkinsiin ensimmäisen kerran jossain Oliver Sacksin kirjassa jossa ehkä vihjattiin jostain aivohäiriöstä.

Elean, olen aika ihastunut kenkiin :) Ruusujuttu oli aika huvittava, kun siinä ei käynyt mitenkään voin sanoa että kuuluisuus on melkein koskettanut minua :D

Jenni kirjoitti...

Ihanat kengät ja hulvaton lause Pirkosta!

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minun oli pakko käyttää lausetta, vaikka todellisuus ei ollutkaan niin hauska :)

seeds kirjoitti...

Hienon näköiset kengät! Ja myös näyttävät ihan tyyliisi sopivilta:)

anne-mari kirjoitti...

Oikein kauniit kengat!

Hauska tuo ruususta paahan juttu :D

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Seeds, minustakin ne olivat aika minun tyyliseni.

Anne-Mari, se oli minusta kyllä aika hauskaa :)

Mari kirjoitti...

Ihanat naiskengät! Onko tuossa kyljessä niin kuin nappi, jos on, niin voi kateus! :D

Näkymätön tyttö kirjoitti...

On, tai se ei ole oikea nappi mutta napinnäköinen kuitenkin, kengät suljetaan varsinaisesti tarranauhalla mikä ei ole niin tyylikästä mutta on helpompaa :)

Blog Widget by LinkWithin