Keskiviikko

Vanhan kotipihani juhlissa oli yllättävän hauskaa vaikka viime hetkellä tulikin sellainen olo etten halua mennä sinne, en jaksaisi puhua ihmisten kanssa ja vaatteenikin ovat aivan tyhmät ja niin edelleen. Kävin monta kertaa "Turussa-todella hyvin, Turku on maineettaan paljon parempi-freelancetöitä, kirjojen taittoa ja sellaista" -keskustelun ja näin lapsuudenystäviäni ja puhuin varmaan ensimmäistä kertaa ikinä yhden naapurin kanssa ja olin tunnistamatta yhtä ihmistä joka olisi pitänyt ehkä tunnistaa (siskoni kaverin äiti joka muutti perheineen pihasta joskus ehkä vuonna 1995) ja toista jota en varmaan olisi ikinä tunnistanut (päiväkodintäti joka hoiti minua 80-luvun puolessa välissä) mutta joka tunnisti minut. Näin myös pihan ulkopuolella erään koulukaverin vanhempia, jotka hekin tunnistuvat minut. Olen varmaan ollut samannäköinen lapsesta saakka. Toisaalta olen niin vanha että olisin sanonut yhden lapsuudenkaverini lapselle (joka on jotenkin hankkiutunut 12-vuotiaaksi, järkyttävää) sen klassisen "et varmaan muista minua, viimeksi kun näin sinut olit tosi pieni" -jutun, jos olisin kehdannut.
Juhlissa oli paljon hyvää kakkua ja paljon hyvää ohjelmaa, osittain ulkopuolista, tyyliin näyttelijä joka laulaa Kaj Chydeniuksen lauluja (yhteisö ei ole poliittisesti sitoutunut mutta suuri osa aikuisista oli väkeä, joka kuunteli Chydeniusta ja vähän muutakin aikoinaan). Ja valoshow yhden talon seinään heijastettuna ja kananmunanheittoa (se on klassikko) ja paljon puhetta.

Sunnuntaina en tehnyt mitään muuta kuin luin aikakauslehtiä (äitini oli säästänyt kaikki juhannuksen jälkeen tulleet, lähinnä Kotiliesiä ja Annoja). Ja masennuin. En ehkä siitä klassisimmasta naistenlehtiangstisyystä, kauniista ja laihoista ja tyylikkäistä ihmisistä ja dieettiohjeista ja sellaisesta vaan hienoista luovista ihmisistä jotka asuvat maalla itse remontoimassaan vanhassa puutalossa joka on sisustettu vanhoilla aarteilla ja värikkäillä räsymatoilla (räsymatot tuntuvat vainoavan minua tällä hetkellä, niistä oli juttua ainakin kuudessa lehdessä). Itse he ovat taiteilijoita tai käsityöläisiä tai muotoilijoita tai täysipäiväisiä maailmanparantajia, jotka eivät ikinä osta mitään, ainakaan henkkamaukasta. Ja he ovat intohimoisen innostuneita, sitä minä kadehdin eniten.

En tiedä millaiset elokuvat ovat minulle sopivat kun lastenelokuvat tuppaavat olemaan liian jännittäviä (tai tiedän, Totoro, se ei ole jännittävä). Toy Storyn viimeinen osa oli kuitenkin aika hienosti tehty.

Kuukautiskivut iskivät minuun tiistaina aamuyöstä juuri sopivasti ennen viiden tunnin bussimatkaa (menomatka tuntui helvetillisen pitkältä mutta ainakaan minulla ei ollut silloin kipuja. Jossain vaiheessa olin kyllä sitä mieltä että ehkä junalipun kallius ei välttämättä haittaa, jos matkaan ei mene melkein kuutta tuntia). Aika vaikeaa päättää lähteekö aamubussilla ja kärsii kivuista bussissa vai odottaako kipujen mahdollista häviämistä ja lähtee seuraavalla. Tein oikean päätöksen ja lähdin aamulla, kivut lieventyivät vähän matkan aikana ja pääsin aikaisemmin kotiin lepäämään.
Bussissa on se etu junaan verrattuna että näkee enemmän. Esimerkiksi paikkoja joista ei ole koskaan kuullutkaan mutta joissa on linja-autoasema ja valtakunnallisesti merkittävää toimintaa (oletan että se toiminta selittää linja-autoaseman).

Arkeen palaaminen on aina vähän vaikeaa. Tällä kertaa hukkasin ensin puhelimeni laukkuun ja sitten jätin lompakon kotiin, huomasin sen vasta kassalla. Onneksi lähikauppani on ystävällinen ja minulle osui myyjä joka tiesi kaikki kassakoneen ominaisuudet (kävi ilmi että kaikki eivät tietäneet) ja ostokseni laitettiin talteen kylmiöön ja minä juoksin kotiin ja takaisin (onneksi lompakko oli vain unohtunut, ei hukkunut) ja kun myyjä näki minut jonossa hän soitti toiselle, joka toi ostokseni kassalle korissa. Aika kätevää. Ja aika noloa.


Törmäsin Ebayssa firmaan, joka myy kohtuullisen edullisia klassisia neulevaatteita. En ole tainnut ikinä asioida noin hienostuneen liikkeen kanssa.
Pukeutumistyylini nojautuu aika pitkälti neuletakkeihin ja olen vähän kyllästynyt siihen että vaikka kuinka varovaisesti pesisin ne, onnistun silti pilaamaan viskoosiset neuleet. Voisin kokeilla muitakin materiaaleja.

Siskoni lukee paljon hienompia kirjoja kuin minä ja piirtää valtavan paljon paremmin ja olin sitä mieltä että hänen pitäisi piirtää sarjakuvatulkintoja niistä klassikoista. Vaikuttaa alun perusteella hauskalta.