Tiistai

Onneksi viikonloppu oli noin pitkä, muuten en olisi ikinä selvinnyt kaikesta mitä piti (muka tehdä). Kuten vanhojen kuvien skannaamisesta, rintaneulojen ompelusta, joulukorttiosoitteiden metsästämisestä, luistelusta (olin melkein unohtanut miten hauskaa se on). Ja ennen kaikkea piparkakkutalosta stressaamisesta. Siihen liittyi unettomia öitä, hirveä määrä karkkia, epäonnistumisia ja paljon aikaa. Ensimmäisen taikinan tein perjantai-iltana.

Halusin tehdä kerrankin hienon piparkakkutalon, mutta mielenterveyteni ei ehkä kestä tällaista kunnianhimoa.

Perjantaina, illalla: Teen piparkakut Paraisten kotiseutumuseon, joka löytyy muun muassa yhdestä ensimmäisistä taittamistani kirjoista. Joka on aika ruma. Resepti on sentään hyvä.

Lauantai, aamu: Päätin käyttää talon mallina siirtolapuutarhamökkiämme ja sain isältäni laatikollisen vanhoja dioja 80-luvulta. Ne piti vain skannata ennen kuin pääsin talonrakennuspuuhiin. Talo ei ole missään mittakaavassa tai mittasuhteissa mutta suunnilleen oikean muotoinen. Siinä on pieni yhden huoneen asuintila ja kuisti, jossa oli myös keittiö. Mökkiä ympäröi pieni puutarha, josta muistan parhaiten juhannusruusupensaan mökin nurkalta ja yhden omenapuun, joka myöhemmin kuoli suurimmaksi osaksi. Yksi oksa oli vielä hengissä ja siinä ei saanut kiipeillä, muissa sai. Niistä omenoista tuli aivan ihanaa sosetta. Antonovka.

Lauantai, keskipäivä: Mikään osa ei palanut uunissa ja kaikki kypsyivät. Kuvassa mukana lumihiutalepipareita, löysin yhdestä keittiötarvikekaupasta senkin (talo vaati paljon ostoksia, tarpeettomiakin).

Lauantai, ilta: Talo oli vihreä niin piparkakkumökinkin täytyy olla. Väri oli niin voimakasta että minun piti tehdä toinen annos valkoista sokerikuorrutusta laimentaakseni sitä. Luulen ettei se ole terveydelle vaarallista. Lasta on uusi ostos ja hirveän kätevä. Osien leikkaamiseen ja pellille nostamiseen ja värin levittämiseen. Reunat on tasoitettu raastamalla, Niksi-Pirkan ohjeen mukaan.

Lauantai, myöhäinen ilta: Menin vielä ihailemaan taloa ennen nukkumaanmenoa (tähän mennessä kaikki oli sujunut hyvin ja helposti) ja huomasin kauhukseni että pienempi katon puolikas olikin tehty seinän kaavalla eikä katon. Olin kauhean väsynyt (valvoin torstaina vahingossa kolmeen enkä selvinnyt siitä oikein) mutta en saanut unta pariin tuntiin kun mietin vain miten selviän tästä katastrofista. Saako katon kuitenkin sopimaan jotenkin, pitääkö ostaa valmista taikinaa (kauhea ajatus). Lopulta päätin tehdä sunnuntaina lisää taikinaa, antaa sen jäähtyä vain pari tuntia koko yön sijaan (katon maulla ei ole niin väliä) ja koristella sen niin että maanantaina kaikki talon osat saattaisivat olla valmiita liimattaviksi.

Aamulla huomasin että olin liimannut sydämen väärinpäin isoon kattoon niin että se näytti enemmän takapuolelta ja sitten huomasin että itsetehty (mustikkamehulla värjätty) sokerikuorrutus oli ilmeisesti niin kosteaa että katto myös katkesi. Ihan hyvä että tein uudet.

Mökissä oli valkoiset ikkunanpielet ja koristeluukut (siinä on edelleenkin, vaikka luovuimme siitä 90-luvulla). Kokeilin Sokokselta löytämääni uutta sokerikuorrutetta, mikä saattoi olla virhe. Sillä sai pursotettua hauskoja kuvioita mutta se ei oikein kuivunut.

Uusi katto oli parempi kuin vanha, oikeastaan ihan käyttökelpoinen. Päätin käyttää tällä kertaa valmista kuorrutetta, mutta kaikki vaaleanpunainen oli loppunut lähikaupastani. Hätäratkaisuna toimi valkoisen kaapiminen kulhoon ja mustikkamehulla värjäys.

Minun oli vaikeaa päättää katon tyylistä, sen olisi voinut tehdä vähän realistisemminkin mutta halusin satumaista tunnelmaa ja lapsenomaista, työ perustuu lähinnä lapsuudenmuistoihini vähän salaperäisestä paikasta.

Tässä vaiheessa hermoni olivat vähän kireällä ja olin ehtinyt unohtaa että kyse oli hauskasta jouluperinteestä.

Minun piti koota talo maanantaina mutta päivä hävisi johonkin ja halusin varmistaa että kaikki kuorrutukset ovat varmasti kuivia (tai ikkunanpuitteiden tapauksessa, kuivahkoja), joten jätin sen myöhemmäksi ja menin aikaisin nukkumaan.

***

Itsenäisyyspäivää vietin paistamalla loput piparit, lukemalla ja välttelemällä hyödyllisiä juttuja ja lopulta tekemällä töitä ja kuuntelemalla YouTubesta maakuntalauluja. En ole erityisen isänmaallinen eikä identiteettini ole sidottu paikkaan (turkulaiseksi pitää varmaan syntyä, sellaiseksi ei voi tulla) ja kotiseutunikin olen hylännyt ilman suurempaa kaipausta jo vuosikymmen sitten. Silti Keski-Suomen kotiseutulaulu saa aikaan väristyksiä (samoin kuin Keski-Suomeen saapuminen saa sen soimaan päässä). Siinä on kaikki se mikä kotiseudussani minulle on tärkeää, järvet ja metsät. Mielessäni Keski-Suomi on viitasaarelaista järvimaisemaa, metsäisiä saaria. Se on kai mielenmaisemani, se kaikkein läheisin (siitä huolimatta että olen nähnyt Viitasaarta lähinnä bussissa istuessani matkalla Ouluun). Turku on kaunis kaupunki (edelleen olen sitä mieltä että olen onnekas kun olen päässyt tänne asumaan) ja saaristo voittaa varmaan järvet kauneudessa ja tammilehdot korvet, mutta se on edelleen vierasta ja eksoottista.