Tiistai

Skannasin sunnuntaina pari laatikollista dioja lapsuudestani. Huomasin sen että kuvien perusteella minulla oli aika mielenkiintoinen lapsuus, syntymäpäiväjuhlia, joihin on kutsuttu koko piha (eräs ystäväni oli kolme päivää vanhempi ja meillä oli muutamana vuonna yhteiset juhlat), pihajuhlia, joissa isät soittavat lelulaatikoista tehtyjä bassoja (tai vain minun isäni) ja talojen ulkoseiniin kiinnitettyjä lievästi surrealistisia maalauksia (tai niitä oli noin kolme kappaletta siihen asti kun eräs asukas halusi ne poistettavaksi, kuulemma laskivat heidän asuntonsa arvoa).

Huomasin myös sen että olin kaikkea muuta kuin lihava lapsi. En muista pitäneeni itseäni varsinaisesti lihavana silloin, mutta tiesin ruumiini olevan jotenkin vääränlainen kun aina terveystarkastuksissa sanottiin että pitäisi liikkua enemmän ja kuudennella luokalla minut laitettiin jollekin huonokuntoisten lasten laskettelukurssille, piti olla tietyn painoinen päästäkseen sinne (toisaalta, se oli ilmainen ja pidin laskettelusta). Teini-iässä olin varma että olin niin valtavan lihava etten voi ikinä seurustella, enkä silloinkaan ollut ylipainoinen. Nyt olen ja seurustelen silti, vaikka toivon kyllä pääseväni normaalipainoon tänä vuonna.

Olin myös yllättävän pitkä. Tiesin kyllä että olin isokokoinen lapsi mutta näyttää hassulta kun yhdessä kuvassa olin puoli päätä pidempi sitä kolme päivää vanhempaa. Tunnen vieläkin itseni paljon pidemmäksi kuin oikeasti olen, sen siitä saa kun on ala-asteen lopulla noin 160-senttinen mutta varhaisen murrosiän takia ei juurikaan kasva enää. Yllätyn aina miten lyhyt olen oikeasti verrattuna joihinkin ihmisiin.

Kävelylenkkien tekeminen on vähän hankalaa talvisessa lähiössä. Hiihtäjät ovat vallanneet melkein kokonaan lähimetsäni, sen harvat laduttomat polut eivät vie minnekään (kuin ehkä ladulle) tai ovat lumen valtaamia (lauantaina kävelin polulla jonka edellinen kulkija edellisen lumisateen jälkeen oli ollut jänis, se oli minusta sympaattista, sunnuntaina kohtasin venäläisen naisen ja hänen villakoiransa. Outoa kyllä, suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen puhunut metsässä, ovat olleet venäläisiä. Tai ehkä se ei ole ihme tällaisessa lähiössä). Jalkakäytävät taas ovat joko kadonneet kokonaan lumen alle, vesisateen jäljiltä (eikö nyt pitänyt olla kauhean kylmä talvi?) vaarallisen liukkaita tai tylsiä. On se vaikeaa. Olen silti saanut käveltyä joka päivä vähän, en aina sitä kymmentätuhatta mutta useampana päivänä kuitenkin.