Torstai

Lähetin hakemuksen siihen työpaikkaan, johon en ole aivan sopiva. Olin unohtanut miten jännittävää se on. Ensin se hakemuksen kirjoittaminen ja varmuus siitä että se on huono mutta jossain vaiheessa se on kuitenkin pakko lähettää. Sitten odotus, jokainen saapuva sähköposti hermostuttaa ja jos vastaus tulee niin pitää kerätä rohkeutta sen lukemiseen. Melkein toivoo etteivät he vastaisi mitään.

Ja sitten kun puhelin soi ja siellä on vieras numero, kauhistuu. Ja sitten siellä on pankki/vakuutusyhtiö, joka haluaa pitää mitä minusta huolta ja joudun sanomaan taas ettei ole yhtään rahaa ja mahdollisuutta muihin vakuutuksiin kuin on nyt.

Lääkärissä käynti alkoi hermostuttamaan vasta aamulla. Edellisellä kerralla minulle ei sanottu tulevasta muuta kuin että tule käymään kun lääkekuuri on loppu, ei mitään siitä mitä ultraäänikuville pitäisi tehdä. Siis pitäisikö ne ottaa mukaan. Muutamaa minuuttia ennen bussin lähtöä keksin että ehkä ne kannattaa ottaa mukaan varmuuden vuoksi, sitten en löytänyt niitä ja jouduin lähtemään ja koko matkan pelkäsin sitä että käynti menisi hukkaan ilman kuvia.

Sitten olin reilusti etuajassa (eli olisin hyvin ehtinyt etsimään kuvia) ja vaeltelin lääkäriaseman ympäristössä ja yritin muistella missä kerroksessa vastaanotto oli, viimeksi kun erehdyin. Niin erehdyin taaskin ja hermostuneena menin ensimmäiseen hissiin joka tuli ja menin neljänteen kerrokseen kolmannesta ensimmäisen kerroksen kautta.

Tuo hermostuminen ja rahanmeno oli kyllä sen arvoista. Kystani on kadonnut kokonaan. Aika huojentavaa. Eikä kuviakaan tarvinnut.

Illalla ompelin uutta hametta kymmeneen. Sitten oli pakko lopettaa kun tein virheen jota en millään jaksanut korjata enkä ymmärtänyt enää mitään ohjeesta. Voi olla että joudun vähän keksimään itse miten se pitäisi tehdä. Laskoksista selvisin helposti ja piilovetoketjusta kohtuullisesti mutta vyötärökaistale on vaikea.