Katkeruus

Vältellessäni järkevämpää tekemistä olen lukenut lievästi sisäsiittoisilta vaikuttavia suomalaisia blogeja. En ollut aikaisemmin tajunnutkaan että niin monet miehet ovat katkeria naisillle. En tiedä millaiset kokemukset ovat heidät siihen ajaneet mutta ehkä minullakin olisi aihetta katkeruuteen miesten suhteen.

Kun olin ensimmäisessä päiväkodissani ainoa ystäväni oli eräs poika. Ystävyytemme loppui hänen äitinsä vastustukseen, mutta aivan varmasti hän oli sen takana. Tekosyynä oli se että olin purrut poikaa käteen niin että siitä tuli verta (toivon todella ettei hänestä tullut minun takiani katkeraa).

Kun muutimme uudessa pihassamme ystävissäni oli tyttöjä ja poikia. En muista mitään katkeruutta herättävää, tosin taas kerran purin poikaa (hampaani irtosi sen seurauksena). Ehkä minä olin aivan kammottava 5-vuotiaana.

Ala-asteella minusta tuli sitten sorrettu, tosin ei kiusattu. Ensimmäisellä luokalla minulla ei ollut yhtä hienoa tarravihkoa kuin joillain tytöillä, sen jälkeen minulla ei ole ollut mahdollisuuksia muodikkaiden ja suosittujen tyttöjen joukkoon. Olin ihastunut erääseen luokkani poikaan kunnes kuulin hänen sanovan että pelkään poikia. Ja siitä lähtien taisin pelätäkin. Joka tapauksessa ala-asteen lopulla pojat olivat kammottavia, jotkut luokkamme tytöt seurustelivat jo. Kuvaavaa on että kun luokkamme järjesti discoja minä myin pop cornia kun muut tanssivat hitaita. En tiedä oliko sillä jotain vaikutusta että olin useimpien poikien pituinen ja painoin vähintään yhta paljon. Sen jälkeen en olekaan juuri kasvanut. Kehityin fyysisesti aikaisin (ja minulle huomauteltiin siitä, ehkä se vaikutti kehitykseeni) mutta henkisesti myöhään. En ole vieläkään tanssinut hitaita.

Yläasteen alussa vielä ajattelin että olen normaali, etten ole ruma, että minulla on mahdollisuuksia olla suosittu. Eipä minulla tietenkään ollut. En ollut tarpeeksi laiha, olin liian hyvä koulussa, liian ujo ja hiljainen ja kiltti ja todennäköisesti liian ruma. Ja pelkäsin poikia, ehkä he vaistosivat sen. Luokallamme oli johtava poikaryhmä joka kylla tasapuolisesti haukkui kaikkia tyttöjä ja joitain poikiakin. Minä en ollut missään tapauksessa pahiten kiusattu. Jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän ettei minun olisi ehkä pitänyt välittää keskenkasvuisten uusnatsien mielipiteistä mutta silloin tunsin itseni hylkiöksi. En ollut yhtä hyvä kuin tytöt jotka meikkasivat ja ryyppäsivät ja joilla oli poikaystäviä ja jotka olivat laihoja (itse painoin 65 kiloa, kaikki muut tuntuivat parikymmentä kiloa laihemmilta). Minä olin näkymätön. Myöhemmin olen yllättynyt siitä miten näkyvä oikeastaan olin, ja olen edelleenkin. Ihmiset tunnistavat minut ja muistavat minut, minä en välttämättä edes huomaa heitä (näkymättömien vuosieni peruna en ikinä katso ihmisiä kadulla). En muista olleeni katkera. Olin monella tavalla sietämätön, pikkuvanha ja omahyväinenkin (vain idiootit kanat ryyppäävät ja meikkaavat), toisaalta minulla oli huono itsetunto, olin suunnattoman ujo. Toisaalta minulla oli rohkeutta olla oma itseni ja pitää outoja vaatteita enkä tuntenut painetta olla kuin muut. Olin paljon yksin, ystäväni hylkäsivät minut yhdessä vaiheessa, ilmeisesti tylsyyteni vuoksi. Koska muitakaan ei ollut myohemmin olin taas heidän kanssaan. Minulla oli kaukoihastuksia, en usko että kukaan oli minusta kiinnostunut. Kävin yhdessä koulun discossa ja minulle sanottiin ettei minun kannattaisi tanssia (enkä ole sen jälkeen muuta kuin vähän hyppinyt festareilla).

Lukiossa pääsin eroon vanhoista ystävistäni, onneksi. Nykyään minua ihmetyttää lapsuuden tärkeimmän ystäväni täydellinen kykenemättömyys ymmärtää minua. En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen ja se vaivaa minua, olen kyllä kuullut hänestä juttuja. Joka tapauksessa lukiossa löysin Oikean Ystävän ja joukon mukaystäviä, jotka myöhemmin hylkäsivät minut (minussa on oikeasti jotain vialla). Oikean Ystävän kanssa pidän edelleen yhteyttä. Joukossamme oli ainakin yksi poika ja hän ei taatusti ollut minusta kiinnostunut. Olin välillä ihastunut koulumme poikiin mutta siitä ei luonnollisesti tullut mitään (heidän olisi pitänyt osata lukea ajatuksiani koska en varmasti hymyillyt pojille enkä muutenkaan osoittanut että olisin pitänyt heistä). Vietin edelleen suurimman osan vapaa-ajastani yksin (niin kuin nykyäänkin). Olin lukiossa onnellinen enkä kaivannut poikaystävää, ystävänikään eivät juuri seurustelleet.

Lukion jälkeen elämäni muuttui. Löysin internetin kunnolla ja sain hermoromahduksen. En tiedä kumpi on vaikuttanut elämääni enemmän. Internetissä tutustuin viimein miespuolisiinkin ihmisiin ja oikeassa elämässä en ollut enää niin ujo, pystyin puhumaan miehille. Miehet eivät edelleenkään osoittaneet mitään kiinnostusta oikeassa elämässä mutta netissä olin normaali. Olin sähköpostikirjeenvaihdossa vuosien varrella aika monienkin kanssa, tosin ne loppuivat aina nopeasti (minussa on jotain vikaa). Päädyin ulkomailselle foorumille, jossa oli tiivis suomalaisyhteisö, jonka lähes ainoa tyttö olin. Tilanne oli alussa pelottava mutta opetti paljon. Olin pari vuotta ihastunut yhteen foorumiystävistäni mutta luonnollisesti siitä ei tullut mitään. Mutta nyt sentään olin ihastunut ihmiseen jonka kanssa olin jossain tekemisissä, sen sijaan että olisin ihastunut kadulla nähtyyn tutuntuttuun. Ihastus loppui aikanaan. Nykyään pystyn keskustelemaan miesten kanssa oikeassakin elämässä, mikä ehkä on jonkinlaista edistystä. Tällä vauhdilla olen varmaan valmis seurustelemaan kolmikymppisenä.

En taida oikein voida olla katkera miehille muusta kuin heidän läsnäolonsa puutteesta elämässäni. Aivan varmasti heidän olisi pitänyt tulla hakemaan minut kotoa.
Jotakin minussa varmaan on mistä miehet eivät pidä, tai he eivät yksinkertaisesti huomaa minua. Tai minä en huomaa heitä. Olisi huojentavaa jos kyse olisi viimeisestä.

(vaikken ole katkera en edelleenkään pysty suhtautumaan positiivisesti niihin yläasteen uusnatseihin, vaikka nykyään ovat ilmeisesti kunnon kansalaisia)