Tänään en vihaa itseäni.
Olen tajunnut vähän aikaa sitten että osittain tähän tilanteeseen päätymisessäni on ollut kyse omista valinnoistani. Ystäväni ja mukavat luokkakaverit ovat kyllä saaneet minut tuntemaan itseni tylsäksi ja rumaksi mutta minulla oli mahdollisuus olla normaali, ainakin alkoholin käytön suhteen ja ehkä silloin olisin tutustunut miehiinkiin. Oli oma valintani olla kotona eikä mennä ystävieni kanssa ryyppäämään, heistä tuli ihan normaaleja alkoholia (ja muutakin joidenkin tapauksissa) käyttäviä ja miesten kanssa seurustelevia. Joskus kaksitoista tai kolmetoistavuotiaina elämämme olivat suunnilleen samanlaisia, olimme Take That -faneja ja inhosimme poikia. Sitten muut alkoivat meikkaamaan ja kuuntelemaan metallia ja punkkia, minä olin mieluummin kotona ja kuuntelin brittipoppia (olin Blur-fani ja inhosin Oasista). Minua pyydettiin joskus mukaan, minä olisin jopa saanut ilmaiseksi viina niin innokkaita he olivat korruptoimaan minut mutta jostain syystä se ei kiinnostanut minua. Ja nykyään olen mieluummin sellainen kuin olen kuin kaverieni kaltainen. He eivät ole rappiolla mutta eivät heidän elämänsä minua houkuttelekaan. Minulla oli hyvä tuuri etten ollut altis painostukselle ja uskalsin olla oma itseni. En minä haluaisi olla kukaan muu. Minä en edes halua että minulla olisi menneisyydessäni poikaystäviä ja sydänsuruja ja että miehet yrittäisivät iskeä minua. Tärkeämpää minulle taitaa olla se että tuntisin itseni normaaliksi ja etten tuntisi muiden suhtautuvan minuun alentuvasti. Normaalius on niin hämärä käsite että siihen pyrkiminen on aika mahdotonta ja on aivan mahdollista että vain kuvittelen muiden halveksuvan minua. Miksi he niin tekisivät?
Kauneus on minulle tärkeää. Ei kauneudenhoito tai edes ihmisten kauneus, ainakaan siinä mielessä että valitsisin ystäväni ulkonäön perusteella. Ihmisissä oikea kauneus tuntuu tulevan sisältä, jotkut ihmiset suorastaan hehkuvat. Missityyppinen "kauneus" ei kosketa minua millään tavalla. Tärkeämpää kauneus on taiteessa ja esineissä ja ympäristössä. Tunnen välillä siitäkin syyllisyyttä mutta rumuus ja rajuus ei yleensä tavoita minua taiteessa. Pystyn joskus järjellä tajuamaan taideteoksia ja ymmärrän että tarvitaan taidetta rujoistakin asioista, taiteen yksi tehtävä on ravistella ihmisiä ja saada heidät ajattelemaan. Minä en kuitenkaan mahda mitään sille että minuun vetoaa kauneus. Kauneudella en tarkoita sieviä kukka-asetelmia ja kauneus vaihtelee mutta usein siihen liittyy taitava piirrosjälki ja kaunis viiva. Viiva on minulle tärkein, pinnoilla ei ole niin väliä. Olen enemmän piirtäjätyyppiä kuin maalari.
Uskon siihen että arkiesineiden ja arkiympäristön pitäisi olla kauniita, uskon että ihmiset voivat paremmin kauniissa ympäristössä. Voin hyvin olla väärässä mutta jos voi valita kauniin ja ruman välillä, valitsen kauniin, vaikka se olisi kalliimpikin (joskus voi olla muita vaikuttavia tekijöitä, kuten ympäristöystävällisyys). Esineissä kauneuteen kuuluu myös laadukkuus ja käytännöllisyys, kauniin esineen pitää myös vastata käyttötarkoitustaan. Pidän 30-50-lukujen muotoilusta, lähinnä skandinaavisesta. Voi olla että minut on aivopesty funktionalismiin mutta puhdas muoto on yleensä kaunein. En vastusta koristeita mutta ylenpalttinen koristeellisuus ei ole minun makuuni. Minulla on ollut hyvä tuuri siinä että isäni maku on ollut samantyylinen ja että hän on vaimonsa kanssa uusinut huonekalujaan (funkkisesta Ikeaan), melkein kaikki huonekaluni (vuokranantajalta ostettuja, hyvälaatuisia ja todella halpoja mutta aika ankeita lukuunottamatta) ovat haluamaltani ajalta ja kauniita. Suosikkini on kirjahyllylipastotyöpöytä, ylhäällä on pari hyllyä, alhaalla pari laatikkoa ja välissä vedettävä pöytälevy. Hyllyssä asuvat parhaat kirjani. Toinen suosikki on Arne Jacobsen -henkinen tuoli. Todennäköisesti kopio mutta vanha ja kaunis. Ja hyvä istua, se on työtuolinani. Astioissa kauneus on erityisen tärkeää, kerään sodanaikaisia sinivalkoisia lautasia (niissä on virheitä ja tunnelmaa) ja hankkiutuisin mielelläni eroon joistain astioistani, elleivät ne olsi niin käytannöllisiä. Sain Pentikin kulhoja ja mukeja ylioppilaslahjaksi. Ne ovat hyviä mutta vähän turhan kodikkaita ja pyöreitä. Haluaisin että kaikki mukini ja kulhoni olisivat käsintehtyjä. Opiskelijabudjetilla pitää kuitenkin tyytyä lahjoitettuihin ja muihin halpoihin (inhoan oranssihtavaa työpöytääni mutta kun vuokrantantaja hankkiutui eroon kalustetuista asunnoista sain sen jollain kahdellakympillä ja se on kunnollinen keittiönpöytä, joten en voi hyvällä omallatunnolla hankkiutua siitä eroon. Sama pätee toiseen kirjahyllyyn). Lapsuudenhuoneeni huonekalut olivat sen verran epämääräisiä etten ottanut niitä mukaani. Maalaishenkinen vaatekaappi, ainoa kunnollinen huonekaluni taitaa edelleen olla säilössä tuttujen ullakolla. Toivottavasti minun ei tarvitse sitä enää kohdata. Muuten huonekalut olivat itsetehtyjä (parvisänky) tai kyhättyjä (kirjoituspöytä kahdesta laatikostosta ja pöytälevystä). Minulla oli myös kaksi kammottavaa hyllyä. Ainoa pitämäni huonekalu oli Jyväskylän yliopiston kirjastosta peräisin oleva oranssi kirjavaunu.
Erityisesti pidän kauniista kirjoista. Minulla ei ole varaa ostaa kirjoja vain kannen perusteella mutta olen monta kertaa lainannut kirjastosta kauniita kirjoja joita en lukenut. Jos saisin vapaasti valita suunnittelisin vain kirjoja. minun pitäisi uskaltaa ensi vuonna lähettää työnäytteitä suurille kustantamoille.
Minä kerään vanhoja valokuvia. En ole pitänyt itseäni keräilijätyyppinä enkä olekaan, olen enemmän hamstraaja ja vanhan tavaran kaupat ovat minulle vaarallisia paikkoja. Valokuvien keräilyni kuitenkin tekee minusta melkein oikean ja valikoivan keräilijän. Aloitin keräilyn muutamalla vanhalla studiokuvalla ja sanoin itselleni että ne ovat ammatillisesti hyödyllisiä. Niille ei ole vieläkään ollut järkevää käyttöä ja olen luopunut tekosyystäni, keräilen koska se on hauskaa. eNää minua eivät kiinnosta studiokuvat vaan tavallisten ihmisten elämästä kertovat oudot kuvat. Pieni tekninen vika vain parantaa kuvaa. Kuvien pitää olla henkilökohtaisia, en ole kiinnostunut postikorteista tai muista massatuotteista. En ole valmis maksamaan yli euroa kuvasta, ellei se ole todella merkittävä tai hieno. En ole tarpeeksi hyvin perillä valokuvauksen tekniikasta että sillä olisi väliä, minulle riittää että aihe koskettaa minua jollain tavoin. Oli se sitten tyttöjä Tukholman laivalla vuonna 1938 tai nuori nainen puun takana joskus vuonna 1910. Tai paksuja tärkeitä herroja maakuntamatkalla, jotka nättävät siltä kuin lentäisivät tai aavemainen juhannuskuva pitkällä valotusajalla. Minulla on hienoja kuvia oman perheenikin historiasta. 50-luku on minulle raja, sitä nuoremmat kuvat eivät yleensä kiinnosta. Ehkä syynä on se että sen jälkeen kamera alkoi todella arkipäiväistymään eivätkä kuvat enää olleet niin outoja. 20-luku on ehkä kiinnostavin aika.
Olen kiinnostunut sukuni historiasta, minulla on ollut ainakin omasta mielestäni kiinnostavia esivanhempia. Ehkä menneisyys on minulle tärkeä ja perinteet vaikka kuvittelenkin etten ole erityisen perinteinen (voiko olla taiteellinen ja sovinnainen?).
En ole erityisen eläinrakas. En inhoa eläimiä mutta minulle ei koskaan ole ollut varsinaisia lemmikkejä eikä nykyään tarvetta siihen. Ja olen sen verran eläinrakas että tiedän ettei asuntoni sovi eläimille (eilen Dr. Philissä oli nainen jolla oli ollut 40 lemmikkiä pienessä asunnossa, sitä pidettiin vähän haitallisena mutta ei puututtu lainkaan eläinsuojelunäkökulmaan). Pidän eläimistä luonnossa. Lempieläimeni on ehkä siili, jos on pitänyt sanoa mikä eläin olisi olen aina valinnut siilin (muut ovat yleensä tiikereitä ja muita kissaeläimiä tai susia. Minä en halua olla niin ennalta-arvattava). Pidän myös lampaista, ne ovat suloisia. Nuorempana ratsastin ja olin hevoshullu, hevoset ovat edelleen kauneimpia eläimiä. Ja oraviin minulla on viharakkaussuhde, ne ovat aika pelottavia.
Oravista tuli mieleen että pidän hautausmaista. Oulussa haustausmaa on yksi lempipaikkojani. Hautausmaat rauhoittavat, jos ovat tarpeeksi vanhoja ja kauniita.
Pidän väreistä. On oletettu että lempivärini on musta, vaatteideni perusteella. Yleensä sanon että lempivärini on vihreä mutta kauniita sävyjä on niin paljon että on mahdoton valita sitä kauneinta. En pidä sameista sävyistä. Enkä pastelleista.
Rakastan puita. Tai ainakin pidän niistä paljon. Pidän muistakin kasveista mutta puut ovat vaikuttavampia.
Pidän linnuista. Olen aika kaupunkilainen enkä todellakaan ulkoilmaihminen mutta pidän lintujen tarkkailusta ja kuvittelen että tunnistan niitä vähän enemmän kuin keskivertoihmiset (mutta oikeasti tietoni ovat aika olemattomat).
Pidän fantasiakirjallisuudesta. Luin joskus sitä enemmänkin mutta nyt tuntuu että suomennokset ovat aika laaduttomia ja englanninkielinen laatufantasia liian pelottavaa. Olen pohjimmiltani Tolkien-fani mutta en pidä häntä parhaana fantasiakirjailijana, enkä kyllä ensimmäisenäkään. Joskus saan kerettiläisen ajatuksen siitä millaista fantasia olisi ilman Tolkienin vaikutusta, todennäköisesti monipuolisempaa. Minua ärsyttää fantasian konservatiivisuus, toisaalta taas esim. China Mieville on minulle liian rankkaa. Uusin suosikkini on Steven Erikson jonka eeppinen Malazan Book of the Fallen -sarja yllätti minut. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea George R.R.Martinin kovasti kehuttua Song of Ice and Firea mutta lopetin sen kun se alkoi käymään liian synkäksi ja ajattelin Eriksonin kuuluvan samaan sarjaan. Eriksonin sarjaa ei voi kuvailla, tai se kuulostaa vähän hölmöltä, siinä on paljon kaikkea, jumalia, rotuja, historiaa, henkilöitä. Se on hyvin high fantasya. Toisaalta pääosassa ovat tavalliset ihmiset, yleensä sotilaat. Olen aina ajatellut etten alua lukea sotakuvauksia mutta siinäkin Erikson yllätti minut. Olen fani. Uusin kirja ilmestyy kesällä ja odotus on vaikeaa. Varsinkin kun kaikkien henkilöiden muistaminen on aika vaikeaa enkä varmaan muista mitään edellisen kirjan tapahtumista.
Vanhempi suosikkini on Robin Hobb, rakastuin hänen Fitziinsä ja maailmaansa. Vähän synkkää ja kirjat vaikuttavat minuun vähän liian paljon mutta odotan hänenkin uutta kirjaansa innolla.
Muita suosikkikirjailijoitani ovat esim. Diana Wynne Jones, Robin McKinley, Ursula Le Guin, Neil Gaiman ja Iain (M.) Banks.
Pidän aamuista, varsinkin kesallä ja kun ketään muita ei ole liikkeellä.
Pidän painomusteen tuoksusta. Se yhdistyy mielessäni kuvataidekoulun graafiikkajaksoihin ja siihen miten hauskaa se oli. Muut eivät olleet innostuneita.
Olen viime vuosina alkanut pitämään 60-luvun popmusiikista.
Pidän jäätelöstä. En pidä laktoosi-intoleranssistani.
Pidän pyöräilystä.
Olen macintosh-ihminen. En tosin enää fanaattinen.
Pidän keskiaikaisista kirkoista, jos ne eivät ole täynnä turisteja ja jos niitä ei ole muutettu museoiksi. Uskonnosta en niin välitä mutta käytössä oleva kirkko on kiinnostavampi.
Pidän kortinpeluusta perheeni kanssa.
Pidän sateesta. Ja auringonpaisteesta (jos ei ole liian kuumaa).
Pidän puhumisesta, liikaakin. En pidä oman ääneni kuulemisesta.
Pidän hatuista. Mummoni oli modisti ja kuvittelen perineeni hänelTá jonkinlaisen ymmärryksen hattuja kohtaan.
Pidän leipomisesta. Nykyään leivon paljon vähemmän, terveellisyyden takia. Olen huono leipomaan leipiä ja hyvä leipomaan kaikenlaista rasvapohjaista. Joskus harkitsin hakemista kondiittorilinjalle, jos en muualle olisi päässyt. Onneksi pääsin muualle, allergiani ei pidä jauhoista. Joululeivonnasta selviää juuri ja juuri. Pidan leivonnan suunnittelusta ja erityisesti täytekakkujen tekemisestä. Joskus kakkuni ovat olleet vähän outoja.
Pidän marjojen poiminnasta. Se on oikeastaan äidiltä peritty pakkomielle, marjoja pitää saada pakkaseen. Erityisesti vatturyteiköissä rämpimisestä saa nautintoa. Määrillä ei ole niin valiä enkä käytä poimuria. Viime vuonna äitini lähimetsässä oli todella paljon metsämansikoita. Oulussa en marjasta, en tiedä sopivia paikkoja. viime vuonna ostin mansikoita ja puolukoita ja tein omenasosetta. Talvivarastot tekevät minut onnelliseksi. Luin lapsena Laura Ingalls Wilderin Pienen talon suuressa metsässä ja heidän talveen varustautumisensa teki vaikutuksen.
Varmasti pidän jostain muustakin mutta en keksi mitään.
31.5.2005
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
minulla oli mahdollisuus olla normaali, ainakin alkoholin käytön suhteen ja ehkä silloin olisin tutustunut miehiinkiin
Samoin minulla. Tosin en ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi ei voisi tavata ketään niin, ettei alkoholilla olisi tekemistä asian kanssa. Enkä ymmärrä edelleenkään.
En minäkään sitä ymmärrä mutta en ole kyllä ketään tavannutkaan, muuta kuin netin kautta. Kauhistuttaa ajatella millaista elämäni olisi ollut parikymmentä vuotta sitten. Ehkä minun olisi pitänyt mennä oikeasti ihmisten joukkoon.
Minä olen kyllä sitä mieltä etten varmasti löydä baareista tai vastaavista ympäristöistä seuraa, ainakaan sellaista kuin etsin. En halua humaltua vaikka se ehkä helpottaisikin elämääni joten humalaisten seura ei innosta. En ole parhaimmillani baarissaoloaikoihin (minulle sopisi parhaiten joskus aamupäivällä mutta minusta tuntuu etten halua tutustua niihin aikoihin baarissakäyviin). Inhoan puhumista meluisissa ympäristöissä. En uskalla mennä puhumaan kiinnostavalle ihmisille enkä toisaalta edes katso ihmisiä enkä huomaisi vaikka joku olisikin minusta kiinnostunut. Ja minulla on ennakkoluuloja baareissa käyviä ihmisiä kohtaan.
Toisaalta harvemmin olen esim. kirjastossakaan nähnyt kiinnostavan ihmisen ja vaikka näkisin en ikinä menisi juttelemaan. Tutustumisen täytyy siis tapahtua esim. koulussa tai sitten harrastusten kautta. Kotona lukemalla ja piirtämällä ei oikein tutustu ihmisiin.
Veit jalat suustani.
Ei kai mikään ihmisten tapaamista selvinpäinkään varsinaisesti estä. Monissa muissa maissa se on ihan normaalia.
Käytäntö kuitenkin on osoittanut, että kun juo niin naisiin/miehiin tutustuu ja kun ei juo niin joutuu olemaan yksin.
Maissa jossa alkoholilla ei ole niin suuri merkitys (esim. Intia, arabimaat) suurin osa avioliitoista taitaa olla vieläkin järjestettyjä. Etelä-Euroopassa voisi kuvitella sosiaalisuudella olevan paljon merkitystä, ujo ei taitaisi menestyä Espanjassa. Länsimaissa yleensä taitaa olla tilanne samantyyppinen kuin Suomessa, ainakin television ja kirjojen perusteella. Ehkä USAssa ihmiset tapaavat töissä kun se tuntuu siellä vievän niin paljon aikaa.
Uskonnollisuus ehkä auttaisi, luulen että jossain seurakuntapiireissä tutustuisi helpostikin mukavaan ja raittiiseen mieheen. Silloin kyllä varmaan pitäisi olla kristitty.
Johonkin ryhmään tai alakulttuuriin kuuluminen auttaisi, larppaajat seurustelevat larppajien kanssa ja varmaan motoristit toisten motoristien kanssa. Nuokin kyllä vaativat sosiaalisuutta, minä en ikinä tutustunut ihmisiin larpeissa. Olen hyvä puhumaan tuntemattomien kanssa oudoistakin asioista mutta ihmiset eivät yleensä halua tutustua minuun lähemmin.
Täällä on vilkas ja käsittääkseni humalahakuinen baarielämä (puhumattakaan muista laillisista nautinnoista). Siihen tutustumiseen on samoja ongelmia kuin Suomessakin ja myös kielimuuri, jos baarissa on kova meteli en uskalla tilata mitään. Ja yksin en taida uskaltaa. Tuttu sanoi etteivät naiset taida täällä käydä yksin baareissa.
Paikalliset ovat liian kovaäänisiä ja ronskeja, minä hukun heidän joukkoonsa.
Missä maassa muuten olet?
Italiassa ainakin alkoholilla (tai oikeastaan ryyppäämisellä, viiniä siellä kyllä juodaan ruuan kanssa) ei ole niin suurta merkitystä mitä Suomessa. Baarissakin juodaan yksi kalja, korkeintaan kaksi, koko ihan aikana. Espanjasta en tiedä.
En jostain hölmöstä syystä halua kertoa missä olen mutta pienessä maassa Länsi-Euroopassa (voi valita minkä Benelux-maan haluaa).
Minullakin on ollut sellainen käsitys ettei Italiassa juuri ryypätä (perustuu lähinnä italialaiseen tuttuun joka on järkyttynyt paikallisten käytöksestä, en tiedä mitä hän ajattelisi Suomesta. Täällä sentään 14-vuotiaat eivät hortoile kaupungilla kännissä. Toisaalta olutta saa ostaa 16-vuotiaana). Luulen että siellä voi olla vielä vaikeampi olla ujo ja hiljainen kuin Suomessa. Pitää kysyä tutulta.
Tuosta ryyppäämisestä tuli mieleen, että olen kyllä syyllistynyt tuohon juomaan painostamiseen. Ehkä taaimmainen syy on ollut se, että on halunut oppia ihmisestä sen toisen puolen eli millainen hän on "vähän maistaneena". Mutta ketään ei pakoteta ;)
Fanta
Lähetä kommentti