Kaikkea mahdollista

Eilen vältellessäni muiden töiden tekemistä googletin NäkymättöMán tytön. Outoa kyllas viittauksia tähänkin blogiin oli ja ihmiset olivat oikeasti lukeneet tekstejäni ja maininneet sen blogeissaan. Outoa. Kiitos!

Nyt minulla on ilmeisesti kolme minää, vähintäänkin. On oikean elämäni minä, joka näyttää aivan tavalliselta (ainakin toivon niin) ja opiskelee ja tekee töitä ja jolla on vähän ystäviä ja joka on aika ujo mutta tuttujen kesken puhelias ja joka lukee paljon ja jolla on erikseen kouluminä ja perheminä.
Sitten on vanha internet-elämäni. En tiedä minkälaisen vaikutelman teen käyttämilläni keskustelualueilla mutta yhdellä toivon minulla olevan jonkinlaista auktoriteettiäkin. Keskustelen vähän vakevemmista aiheista, mutta en poliitikasta tai uskonnosta, enää. Minulla on ystäviä, olen tavannut monia oikeassakin elämässä. En hermostu vaikka minua provosoitaisiin. Osaan keskustella asiallisesti kaikenlaisista asioista. Minulla on taipumus päteä. Tuo minä rakentuu samoista asioista kuin oikean elämäni minäkin mutta on ehkä aavistuksen verran erilainen. Ainakin vähemmän ujo, vakiokeskustelualueillani olen käynyt useampia vuosia enkä enää pelkää juuri mitään. Internetissä olin ensimmäisen kerran kiinnostava.
Uusin minäni on Näkymätön tyttö enkä tiedä minkälaiseksi hän muodostuu. Hän on minä ja kerron totuuden tai ainakin minun versioni siitä. Hän on ehkä suorapuheisempi ja ainakin yrittää kirjoittaa tunteistaan häpeämättä.

Tämä kirjoittaminen on outoa. Taisin ensimmäisessä viestissäni kirjoittaa siitä etten koe olevani kielellisesti lahjakas. Minulla ei ole myöskään koskaan ollut tarvetta kirjoittaa. Olen teininä kirjoittanut muutaman kammottavan runon ja yhden fantasiatarinan alun, siinä on ehkä koko koulunulkopuolinen kirjoittamiseni. Olen aina lukenut paljon ja päässäni pyörii ideoita ja tarinanpoikasia mutta niille ei tapahdu mitään. Ajattelen niitä vähän aikaa ja ne katoavat. Minusta ei olisi kirjailijaksi, saisin kyllä varmasti ideoita ja saisin jonkinlaista tekstiä tuotetuksi (hyväksi kirjailijaksi tuleminen olisi aivan eri asia) mutta inhoan oman tekstini lukemista eikä minulla riittäisi kärsivällisyyttä hioa tekstiä. Tämä on minulle täydellinen kirjoitustapa, voin kirjoittaa nopeasti ja mitä mieleeni tuleekaan ja mistä aiheesta tahansa (paras aihe on tietysti oma itse) ja joku ehkä lukee ja kommentoi. Saan samalla tyydytettyä mahdollisen kirjoittamisentarpeeni ja saan huomiota. Ehkä huomion saaminen tekee minut vähemmän näkymättömäksi (oikeassa elämässäni en oikeastaan edes halua olla näkyvä enkä oikeasti halua että miehet tuijottaisivat minua kadulla). Vasta tänä keväänä olen tuntenut oikeaa tarvetta kirjoittaa ja se ehkä johtuu siitä että ensimmäistä kertaa elämässäni olen ollut poissa perheeni ja ystävieni luota pidemmän aikaa. En saa puhuttua tarpeeksi, siksi kirjoitan. Minä puhun paljon, yllättävän paljon näin ujoksi ihmiseksi. Puhuminen on yksi elämäni nautinnoista, riippuen tietysti keskustelukumppanista.
Kirjoittaminen on ollut tähän mennessä yksi niistä asioista joita muut ihmiset tekevät (seksi, alkoholi, yms.). Muut ihmiset ovat esimerkiksi siskoni joka tuntuu olevan joka alalla lahjakkaampi (ja laihempi ja kauniimpi), tai ei ehkä joka alalla mutta kuvataiteissa ja kirjoittamisessa. Isäni toimii työkseen kirjojen ja tekstien parissa. Minusta tuntui että jos en ole yhtä lahjakas kuin he, ei minulla ole mitään syytä kirjoittaa. Eikä minulla tätä ennen ole edes ollut mitään kirjoitettavaa. Nyt tunnen vapautuneeni, ei sillä ole niin väliä olenko loistavan lajakas kirjoittaja. Ehkä silläkään ei ole väliä että pilkuilla on tapana tippua vauhdistani. Yritän muistaa ala-asteen opettajan neuvot, sitten-sanaa ei saa käyttää usein ja pitää pyrkiä siihen ettei toista samaa sanaa.

Miksiköhän en voi ajatella näin: minähän olisin loistava seurustelukumppani. Olen uskollinen ja rehellinen ja pyrin olemaan loukkaamatta ja satuttamatta toisia. Osaan puhua kaikenlaisista asioista mutta ehkä myös olla hiljaa. En ole suunnattoman kaunis mutta en rumakaan. En ole laiha mutta minulla on ehkä Rubens-henkinen vartalo. Tai ainakin minulla on vyötärö ja rinnat. En ole loistava kokki mutta osaan leipoa hyvin. Minulla ei ole menneisyyden painolastia, ei entisiä poikaystäviä jotka aiheuttaisivat ongelmia. Minulla on kauniit hiukset (ja persoonallisuus, melkein kuin Terry Pratchettiin Agnes Nitt -rukalla). Olen ehkä angstinen ja neuroottinenkin mutta toisaalta suurimman osan aikaa onnellinen, minä tulen onnelliseksi pienistä asioista. En kiukuttele enkä vaadi että seurustelukumppanin pitäisi omistaa koko elämänsä minulle. Enkä vaadi että seurustelukumppanini käyttäisi minuun paljon rahaa tai että hänellä pitäisi olla hieno auto tai jotain vastaavaa. Minä olen kiltti ja mukava.
Ei sillä että etsisin seurustelukumppania.

Minulla on vaikka miten paljon järjettömiä pelkoja. Järjettömin niistä on ehkä se että pelkään yhtäkkiä huomaavani olevani transseksuaali. Minä olisin hyvin kummallisen näköinen mies. Mutta ehkä transseksuaaliuden olisi huomannut jo aiemmin.

Monet ongelmistani johtuvat siitä etten oikeastaan halua tehdä jotain, mutta koen että niin pitää tehdä jos haluaa olla normaali. Minä en oikeastaan halua seurustella mutta koen seurustelemattomuuteni ongelmaksi ja häpeäksi. Minulla ei ole mitään tarvetta juoda itseäni humalaan mutta se on silti häpeä. En juuri meikkaa enkä haluakaan, mutta tuntuu siltä että normaalit naiset meikkaavat. Olen selvinnyt ilman kesätöitä ankeissa paikoissa, mutta normaalit opiskelijat...
Kuvittelen mielelläni ettei ihmisten mielipiteillä ole väliä mutta niillä on.

En tiedä olenko herkkä. Kuvittelen mielelläni että olen kylmä, etten välitä niistä muiden mielipiteistä ja ettei minulla oikeastaan ole tunteita. Se ei taida pitää paikkaansa. En ole ehkä tunteellinen mutta minulla on tunteita ja loukkaannun liiankin helposti. Yksinäisyydessä viihtymiseni on ehkä osittain suojautumista.
En halua että elämäni on rumaa. Rumaa on vaikka elämä harmaissa elementtitaloissa, savuiset baarit ja yhden yön suhteet. Ruma elämä tapahtuu yöllä. Tupakointi on rumaa ja elämä johon kuuluu vain sohva ja televisio. Ruma elämä on passiivista.
Kaunista ovat aikaiset aamut, valo, lukeminen, luonnon pienet ihmeet, luominen. Tuo on siis kauneus minun elämässäni. Rumuus saa elämäni pois tasapainosta. Kun elän kauniisti, olen onnellinen.
En tiedä itsekään mitä tarkoitan.

Minusta tuntuu oudolta viitata toisen blogiin, en tiedä miksi. Yritän kuitenkin. Ruman naisen päiväkirjassa on siitä miten rumilta naisilta kukaan ei kysy miehistä tai perheenperustamisesta. Minultakaan kukaan ei ole kysynyt tai painostanut, ehkä olen sitten ruma. Ei sillä että haluaisin että minua kiusoteltaisiin mutta se on vähän kuin se miesten huomio. Jos jää ilman on tuomittu muidenkin mielessä olemaan yksin. minä ajattelen että seurustelemattomuuteni näkyy päällepäin, että kaikki vaistoavat että olen jotenkin outo. Toisaalta suvussani ei ole tapana udella tuollaisia asioita. Ehkä isänpuolen mummoni olisi saattanut mutta hän kuoli kymmenen vuotta sitten. Voin ainakin yrittää kuvitella että kyse on hienotunteisuudesta. Mutta ehkä ei ole. Muistan aina saaneeni sukujuhlissa kohteliaisuuksia hiuksistani, en muusta ulkonäöstäni. Kerran tätini huomasi että olin laihtunut. Toisaalta, jos joku sanoo minulle että näytän hyvältä en usko tai huomioi sitä ja ehkä unohdan sellaiset kohteliaisuudet. Tai ehkä kasvatin hiukseni pitkiksi saadeakseni edes joitain kohteliaisuuksia.

Ehkä sain kirjoitettua kaikki ajatukseni.