Minä olen ateisti. Tai minut on kasvatettu ateistiksi (ja vasemmistolaiseksi). Olen hyvin kiitollinen, en usko että olisin onnellinen kristitty (olisin ehkä taipuvainen tuntemaan vielää suurempaa syyllisyyttä ja pelkäämään helvettiä. En kyllä tiedä pelkäävätkö kristityt helvettiä, vai luottavatko he niin voimakkaasti uskonsa pelastavan heidät). Minun on vaikeaa kyseenalaistaa asioita ja sääntöjä. Jos olisin kasvanut kristityksi olisin varmaan sellaisena pysynytkin. Toisaalta minun olisi ehkä helppoa olla kristitty (jos kyvyttömyyttäni uskoa ei oteta lukuun), minun on todella helppoa noudattaa sääntöjä ja elää siveellisesti. Olen myös iloinen ettei äitini ole kristitty, hän voisi olla hieman fanaattinen.
Lapsuudenympäristöni oli ehkä hieman outo, suurin osa ystävistäni ei kuulunut kirkkoon. Ensimmäisellä luokalla saimme valita haluammeko uskonnonopetukseen (emme halunneet). Tietoni kristinuskosta ovat ehkä hieman hataria, mutta niin ovat tietoni monista muistakin asioista. Kirkoista kyllä pidän, ainakin keskiaikaisista. Joskus halusin arkkitehdiksi, nykyään minulle riittää kauniiden rakennusten katsominen (siihen oikeastaan arkkitehtuurihaaveeni kaatuivatkin, ajattelin etten kuitenkaan pääse suunnittelemaan kauniita taloja. Syitä oli kyllä muitakin ja olen tyytyväinen valitsemallani alalla).
Meillä ei luettu iltarukousta eikä käyty kirkossa, mutta vietimme kaikkia juhlapyhiä. Minulla ei ole mitään ongelmia juhlia joulua.
Tutustuin ensimmäisen kerran kristittyyn vasta lukiossa. Nykyään minulla on muutama epämääräisen uskova ystävä, eikä yhtään seurakunnassa aktiivista (lukioaikaiseen ystävään välit ovat katkenneet, kai uskonnon takia. Tai sitten olen vain niin kamala). En osaa suhtautua luonnollisesti vahvauskoisiin kristittyihin, se on niin kaukana omasta maailmastani.
En tiedä onko ihmisillä kuitenkin joku tarve uskontoon. Olen huomannut itse välillä käyttäytyväni oudon uskonnollisesti, tosin en millään tavalla kristillisesti (jos ei oteta lukuun suomalaiseen kulttuuriin sisältyvää kristillisyyttä jota ei edes huomaa. Oletteko muuten huomanneet että suurin osa kirkollisista juhlapyhistä on myös isänmaallisia juhlia Suomessa?). Minua kiinnostaa muisten suomalaisten uskomukset. Minua hieman hävettää tunnustaa tuota, pakanallisuus on aivan liian muodikasta minun makuuni enkä halua leimaantua new age -hörhöksi. Minulla on kuitenkin melkein pyhä paikka lapsuudenkotini läheisessä metsässä. Pöytämäisen kiven päällä kasvaa pihlaja, tuntuu haaskaukselta olla käyttämättä sitä. Kun olen metsässä käyn tervehtimässä sitä ja vien sille uhrin, yleensä puunpalasen tai kiven joka kiinnitti huomioni. Jos en kiitä metsää se vielä rankaisee minua. En varsinaisesti usko enkä palvo mutta uskon että metsä on vaarallinen ja ansaitsee kunnioitukseni. Jumalia tässä uskonnoassani ei ole.
Minä halaan myös puita.
Tekstit
2 kommenttia:
No ensinnäkään ei ole mitään new age hörhöilyä kokea pyhäksi joitakin itselle tärkeitä luonnonmuodostelmia, puita, kiviä, maisemia. Sehän kuuluu suomalaiseen kansanuskoon, joka on ollut täällä vuosisatoja ennen kristinuskoa ja sen jälkeen elänyt pitkään kristinuskon rinnalla lopulta haalistuen lähes näkymättömiin. Mutta ei kuitenkaan kokonaan. Meillä suomalaisilla taitaa edelleenkin olla erityisen läheinen suhde metsään ja luontoon ja sehän on vain hienoa. Itä-Suomessa kansanusko oli voimissaan vielä 1900 luvun alussa, lännestä se oli siihen mennessä jo hiipunut.
Kyselit myös, että onko ihmisellä tarve uskonnollisuuteen. Minun mielestäni niin voi kyllä sanoa, koska antropologien kiihkeistä etsinnöistä huolimatta ei ole löytynyt todisteita uskonnottomista ihmissyhteisöistä. Neuvostoliitossa kokeiltiin kasvattaa uutta ateistista neuvostoihmistä ja mitä tapahtui? Leninrassukka muumioitiin kansanjoukkojen palvottavaksi. Lännessä sitä pidettiin tietenkin lähinnä naurettavana, mutta minusta siinä kyllä näkyy varsin liikuttavana ihmisten suuri kaipaus kokea todeksi jumaluutta. Millä en tarkoita, etteikö joku voisi elää ihan onnellisena ateistinakin. Mutta hyvin usein ateismikin näyttäytyy tietynlaisena hyvin jyrkkänä uskontona.
Kirsti
Äitini on hyvin uskonnoton mutta ei mielestäni kuitenkaan aivan kiihkoateisti, hän väittää ettei tarvitse uskontoa. Hánen on vaikeaa ymmärtää miksi muutkaan tarvitsisivat ja hän on ateistina onnellinen. Yhteisöille se ei ehkä onnistu.
Lähetä kommentti