Sinkkuus (ja mitä muuta päässäni liikkuu)

Minä en ole koskaan pitänyt itseäni sinkkuna, siitä tulee liikaa mieleen Bridget Jones. Tuntuu että sinkuillakin pitää olla menneisyydessään suhteita ja ainakin he haluavat niitä tulevaisuudessa. Sinkkuus ei ole pysyvää. Toisaalta Bridget Jonesin kaltaiset sinkut haluavat naimisiin, se on kaikkein tärkeintä. Minun on vaikeaa kuvitella miksi, minä haluaisin mahdollisesti rakastua ja seurustella ja ehkä mennä naimisiinkin jos kohtaan oikean ihmisen, mutta en usko että mikään niistä tekisi minua yhtäkkiä onnelliseksi (ja olen onnellinen ilmankin). Mahdollisten lasten kannalta avioliitto on hyvä juttu ja ehkä niin vahva sitoutuminen saa yrittämään enemmän mutta ainakin tällä hetkellä naimisiinmeno on taas yksi asia, joka tapahtuu muille ihmisille, ei suurin tavoitteeni. Liian pelottavaa.
Minusta on alkanut tuntua etten oikeasti ole ollut valmis seurustelemaan aikaisemmin. En tiedä olenko vieläkään mutta ainakin olen nyt valmiimpi. En ole enää yhtä ujo kuin teininä, enkä pelkää enää miehiä (muuta kuin ehkä pimeillä kujilla yöllä, mutta ainakaan kaikki kohtaamani miehet eivät enää ole pelottavia). Pystyn käyttäytymään normaalisti miesten seurassa ja keskustelemaan heidän kanssaan samalla tavalla kuin naistenkin kanssa (joskaan ei ehkä samoista asioista). Pystyn olemaan ystävällinen jos pidän jostain ihmisestä ja uskallan hymyillä joskus (tosin mielestäni näytän idiootilta kun hymyilen). Olen oppinut katsomaan puhukumppaniani, tosin silmiin katsominen on vaikeaa. Pystyn olemaan suhteellisen normaali kahdenkesken. Ja mikä on aika tärkeää miesten kanssa seurusteemisen kannalta, tunnen itseni nykyään aika heteroksi. Jossain vaiheessa minusta tuntui että minun olisi helpompaa seurustella naisen kanssa ja pidän itseäni ainakin teoriassa biseksuaalina (ilman mitään kokemuksia). En tiedä johtuiko se siitä etten juuri ollut miesten seurassa, miehet tuntuivat oudoilta. En ole koskaan ollut ihastunut naiseen. En jaksa enää stressata seksuaalisuudestani, rakkauden kohteella ei minusta ole juuri väliä (olettaen etta molemmat ovat tarpeeksi vanhoja ja suostuvaisia). Ja viime aikoina olen alkanut ajattelemaan seurustelua mahdollisesti elämääni kuuluvana, olen alkanut kaipaamaan siihen liittyviä asioita. Hormonien syytä varmaan (mitkä ovat oikeita tunteitani, mitkä e-pillerien aiheuttamia?)
Mikä sitten estää minua seurustelemasta? Pelko ainakin. Yksin on turvallisempaa ja helpompaa, seurustelu on minulle täysin tuntematonta. Parisuhteet tuntuvat työltä ja ovat täynnä ongelmia ja ovat joka tapauksessa tuhoontuomittuja, hyvista puolista en tiedä mitään.

Uskon, tai haluan uskoa, että jos olisin oikeasti halunnut seurustella olisin löytänyt jostain miehen (tai naisen). Samalla tavalla kuin hankkiuduin neitsyydestäni eroon olisin voinut löytää poikaystävän joka olisi ehkä kestänyt pari viikkoa ja olisin voinut sanoa seurustelleeni joskus. Teininä se ei olisi onnistunut mutta ehkä sen jälkeen kun löysin internetin ja pääsin pahimmasta ujoudestani eroon. Minulla on ollut muutaman kerran ilmoitus netin seuranhakupalstoilla ja joka kerta olen saanut paljon vastauksia, vaikka hain vain lähinnä ystävää. Seurustelu ei kuitenkaan ollut minulle niin tärkeää että minulle olisi kelvannut kuka tahansa. Neitsyyden menettämisen suhteen yksi suurimpia katumuksen aiheitani on että mies oli aika tyylitön (kotinsa seinillä oli kehystettyjä palapelejä), se tuntui minusta jotenkin mauttomalta). Tunnustan olevani snobi. Kadun neitsyyden menettämistäni muistakin syistä enkä ole vieläkään melkein neljän vuoden jälkeen varma oliko se hyvä asia vai ei. Ainakaan minun ei tarvitse sen takia tuntea alemmuutta ja olen ainakin kerran tehnyt jotain yllättävää ja minulla on tarina jolla voin shokeerata ystäviäni (tai niitä kahta joille olen sen kertonut, en todellakaan ole sen tyyppinen ihminen joka harrastaa seksiä tuntemattoman kanssa).
Ilmeisesti seurustelu on isompi juttu kuin seksi (tai neitsyyden menetys). Yhden illan kestää melkein kenen tahansa seurassa mutta pari viikkoakin voi olla liikaa tylsän ihmisen kanssa. En vaadi mieheltä statusta tai omaisuutta tai vastaavia asioita, mutta ehkä vaatimukseni ovat yhtä suuret. Miehen pitää osata keskustella ja olla edes yhtä älykäs kuin minä. Pahin mahdollinen on mies jonka harrastukset ovat baareissa käynti ja jääkiekon katsominen. Edes jonkinlaiset yhteiset arvot ovat tärkeitä. Minä en voisi kuvitella seurustelevani kristityn tai kokoomuslaisen kanssa. Tai ehkä oikeistolainen menisi jos hän muuten olisi sopiva mutta jumalattomuus on minussa liian syvällä. Oikeastaan se on harmi, luulen että olisin hyvä kristitty ja ehkä kirkollisissa piireissa olisin oppinut sosiaalisemmaksi. En usko että pelkkä vetovoima riittää, minun on vaikeaa kuvitella seurustelevani ihmisen kanssa joka on joka asiassa päinvastainen. Pelkään että joskus ihastun tai rakastun sellaiseen ihmiseen, ihmiset tuntuvat aina ihastuvan mahdottomiin ihmisiin. Voiko seurustella vain sen takia että toinen täyttää kaikki vaatimukset?