Ulkonäkö ja muuta

Minusta tuntuu että olen nyt nuorempi kuin kymmenen vuotta sitten. Ehkä olen viimeinkin saavuttanut murrosiän.

Muistan mikä järkytys minulle oli kun murrosikäni alkoi. Tai oikeastaan sen vaikutus ulkonäkööni. Pitkään tunsin olevani sellainen kuin toisen luokan luokkakuvassa, pirteä, oikeastaan hoikka, silälasiton, hiukset ponnarilla. Sitten joskus kuudendella luokalla katsoin peiliin (alakerran melkein seinan kokoinen palapeili, muistan sen vieläkin) ja olin paksu, huonoihoinen ja minulla oli lyhyet hiukset ja silmälasit. Silloin tajusin olevani ruma. Ja aloin kasvattamaan hiuksiani (minulla oli ollut äitini mallin mukainen pirteä polkkatukka, joka alkoi ärsyttämään siinä vaiheessa kun eräs luokkani pojista luuli minua takaapäin opettajaksemme). En tiedä tietääkö äitini että hiusten kasvattamisessani oli kyse kapinasta mutta hän tasaisin väliajoin ehdottaa että leikkaisin hiukseni.
Seuraava ulkonäköjärkytys oli positiivisempi ja tapahtui pari vuotta sitten. Koska kaikilla suomalaisilla naisilla piti olla päärynävartalo ja maantienväriset hiukset niin totta kai minullakin oli. Enhän minä ole yhtään parempi kuin muutkaan tai voi kuvitella ettei minulla olisi kaikia ulkonäköongelmia. Eräänä päivänä tajusin että olen vähän liian rintava ja vyötäröllinen päärynäksi ja että hiukseni ovat oikeastaan aika kauniin ruskeat. Kuinka kehtaankin.
Kolmas ulkonäköjärkytys sattui pari viikkoa sitten. Yhtäkkiä minulle ilmestyi pisamia. olen ollut niitä ilman 24 vuotta, kenelläkään perheenjäsenelläni ei ole pisamia enkä ole ikinä kokenut itseäni pisamaihmiseksi (he tuntuvat pirteiltä). Mutta nyt minulla on pisamia ja minusta tuntuu että persoonanikin on muuttunut. Olen kyllä tiennyt että olen punahiuksistyyppinen, joskus hiuksissani on punaisia sävyjä ja olen aika vaaleaihoinen. Aikoinaan värjäsin hiukseni aika räikeänpunaisiksi ja ihmiset ajattelivat minun olevan oikea punapää (niin kävi useamman kerran). Ilmeisesti pisamat kuuluvat siihen pakettiin. En tiedä mistä olen taipumuksen perinyt ja vihertävät silmäni, muu suku on aika maantienväristä ja ruskeaa ja sinisilmäistä. Minulle on jostakin tullut ruskeanvihreänharmaat silmät. Olen kyllä sen verran isäni suvun näköinen ettei ainakaan äidin uskottomuudesta ole pelkoa. Voisin kuvitella pisamat ovat ilmestyneet etelän voimakkaamman auringon takia mutta se ei jotenkin tunnu uskottavalta.

Olen tällä hetkellä melkein muodinmukainen. Varmaan puolella kouluni tytöistä on levä hame ja balleriinatossut, niin minullakin. Se tuntuu oudolta. Muodinmukaisuuteni ei ole tarkoituksellista, olen aina pitänyt polvimittaista a-linjaisista hameista, jo ennen kuin niitä myytiin joka kaupassa. Olen vahingossa muodinmukainen.
Muotia tärkeämpää on laatu ja mukavuus. Minulla oli lapsena huonot jalat ja kenkien valitseminen oli tarkkaa. Myöhemmin olisin voinut kapinoida sitä vastaan ja ostaa huonoja muotikenkiä mutta olin sen verran fiksu että osasin arvostaa terveitä jalkojani. Kävelen paljon, tarvitsen hyvät kengät. Ostaan muutkin vaatteet tuolla periaatteella. En Káytä urheiluvaatteita mutta vatteiden pitää olla sellaiset että niissä pystyy kävelemään ja pyöräilemään ja heiluttamaan käsiään. Kävelijänaiselle (ainakin minulle) on paljon mahdottomia vaatteita, liian kireät ja lyhyet hameet, tiukat jakut, korkeat korot, kädessä pidettävät laukut. Ja kapeakärkiset kengät, äitini painajaiset. Erehdyin alkukeväästä ostmaan sievät mutta kammottavan huonot kengät, piti ostaa uudet. Nuyt pitäisi löytää sandaalit, täällä alkaa olla jo ihan kunnon kesä. Huomiseksi on luvattu melkein kolmekymmentä astetta.
Minua ärsyttää se ettei helteestä saa valittaa koska Suomessa on niin pitkä talvi. Minä pidän keväästä ja kesästä, vehreydestä, valosta, eläimistä ja muusta siihen kuuluvasta. Kuumuudesta en pidä. Vähän päälle tai alle parikymmentä astetta on sopivaa. Minulla on herkät silmät, en kestä kirkasta auringonpaistetta. Saan helposti auringonpistoksen ja kärsin kuumudesta (viimekesäisen auringossa vietetyn päivän seurauksena oli 39 astetta kuumetta). Yhden kuuman kesän Oulussa vietin huoneessani suljettujen verhojen takana. Minä en yksinkertaisesti kestä hellettä. Miksi minä en saisi toivoa viileämpää säätä?

Yritän olla täällä rehellinen mutta on asioita joista en ole kirjoittanut, enkä pysty kirjoittamaan. Yksi oli mies johon olen viitannut muutaman kerran. En halua kirjoittaa hänestä, en usko että hän pitäisi siitä mutta mikään ei kai estä minua kirjoittamasta omista tunteistani? Ehkä ymmärrän niitä itsekin paremmin. Jonkun aikaa olin häneen todella ihastunut, en muista onko minulla ollut niin voimakkaita tunteita miehiä kohtaan ikinä (ehkä muistaisin jos olisi ollut). Tunsin itseni suorastaan normaaliksi, pidin ihmisestä joka piti minusta. Sitten yhtäkkiä en taas tuntenut mitään. Koko ajan olen pitänyt hänestä, ainakin kaveritasolla ja hän on varmasti tärkein miespuolinen elämässäni, ainakin perheeni ulkopuolella. Välillä tunteeni ovat taas olleet voimakkaammat, välillä heikommat, mutta koko ajan olen ajatellut häntä. Minusta tuntuu että käyttäydyin huonosti, että loukkasin häntä, että olin typerä ja huono ihminen. En tiedä mitä tunteilleni tapahtui ja miksi en halunnut seurustella hänen kanssaan. Silti minulle oli tärkeää että hän piti minusta. Nyt kun olen turvallisesti Euroopan toisella laidalla taas pidän hänestä enemmän, välillä hyvinkin paljon. Oletettavasti se muuttuu kun palaan Suomeen ja minulla on mahdollisuus ehkä nähdä hänet (jos häntä vielä kiinnostaa). Minulle sopisi ehkä suhde jossa toista ei tarvitse tavata, ajattelu riittäisi. Minua ahdistaa se ettei minulla ole tunteita tai jos onkin en tunnista niitä tai osaa käsitellä niitä.
Pahimmassa ahdistuksessani perhetuttu sanoi että voin olla sentään onnellinen siitä että minulla on jotain tunteita.

Minä en osaa ottaa kritiikkiä vastaan. Olen tottunut rankkaankin kritiikkiin mutta silti saatan edelleen loukkaantua jos joku inhoaa rakasta työtäni. Saatan myös liian helposti olla samaa mieltä, vaikka toinen olisi väärässäkin. Positiivinen kriitikki on vielä vaikeampaa. Jostain syystä kehut eivät enää vaikuta minuun. Sain eilen kuulla että entinen naapuri joka toimii osittain samalla alalla kuin minä, ja joka on hyvä, oli kehunut taas töitäni. Minusta ei tuntunut yhtään miltään. uulisi minun edes tuntevan jonkinlaista tyytyväisyyttä, varsinkin kun itsekin olin ihan tyytyväinen niihin töihin. En pidä ihmisistä jotka sanovat ettei koskaan saa olla tyytyväinen töihinsä, aina on jotain parannettavaa. Niin varmasti onkin, mutta voi olla tyytyväinen siihen että on tehnyt parhaan mahdollisen tuloksen niissä olosuhteissa.

Olen vieläkin miettinyt niitä aggressiivisia miehiä. Luulen että minun pitäisi välttää heitä, luulen että he ovat helposti dominoivia ja minua on todella helppo dominoida. Olen ujo ja haluan miellyttää ja en halua tuottaa pettymystä, luulen että voimakastahtoisen miehen olisi helppo tehdä minusta taas tahdoton varjo. Minusta tuntuu että sellainen käyttäymismalli on minulle luonteva, niin hyvin lapsuudenystäväni onnistui minut siihen opettamaan. Se ei ole luontainen käyttäytymistapani ja olen nykyään toivottavasti vahvempi mutta tuo on taas yksi hyvä syy suosia kilttejä miehiä (kunhan he itse eivät ole varjoja). Tajusin vähän aikaa sitten miksi ystäväni onnistui tekemään minusta sellaisen. Muistan asuneeni pienenä talossa jossa oli muitakin lapsia, he olivat ehkä minua vanhempia ja leikkivät aina yhdessä. Minä en jostain syystä kuulunut heidän porukkaansa. Ehkä olin liian pieni tai sitten he olivat samassa paikassa hoidossa tai kotiäitien lapsia tai jotain. Muistan kuitenkin tunteneeni itseni ulkopuoliseksi. Kun sitten uudessa pihassamme uhattiin yksinololla jos en tee mitä johtaja käskee niin tottelin. En kuitenkaan olisi saanut muita puolelleni.

En halua lopettaa täta kirjoitusta noin negatiivisesti. Eilen harrastin taas omakuvausta ja sain otettua itsestäni hyvän kuvan, se ei siis näytä yhtään siltä miltä normaalisti näytän (se on hyvän kuvan kriteeri). Kunhan saan sen koneelle voisin laittaa sen tännekin. Näkymättömänä minulla on kova tarve tehdä itseäni näkyväksi.