Ei voi vielä lähteä kotiinkaan

Kauhea nälkä ja väsymys, kotiin en voi lähteä ennen kuin saan työni tulostettua. Tai voisin kai ja toivoa ettei kukaan varasta sitä tulostimen vierestä.

Toiveammatit

Joskus 9-vuotiaana halusin toimittajaksi. Jotenkin sellainen muistikuva että se vaikutti dynaamiseltä ja tiukalta ammatilta. Olin ehkä lukenut Neitietsiviä.
Aloitettuani ratsastuksen halusin ratsastuksenopettajaksi. Myöhemmin tajusin miten kammottavan raskas ja huonosti palkattu työ se on ja kaiken lisäksi joutuu sietämään hevoshulluja pikkutyttöjä.
Sitten halusin arkkitehdiksi. Olin sataprosenttisen varma siitä, lukiokin tuntui ajanhukalta. Unelma kaatui työn todellisuuteen. Nykyään arkkitehdit yleensä ärsyttävät minua (arkkitehtuuri on verrattavissa moderniin taiteeseen ja vaatii koulutusta että sitä voisi ymmärtää. Tavalliset ihmiset jotka eivät viihdy asunnoissaan eivät vain ymmärrä taidetta, eivät he ymmärrä varmaan hienoja installaatioitakaan). Hyvä nettituttuni opiskelee arkkitehdiksi, toivon ettei hänestä tule stereotyyppiarkkitehtiä. (täytyy sanoa että kokemukseni arkkitehdeistä rajoittuvat Hesarin yleisönosastoon, yhteen kuvataidekoulun opettajaan ja naapurinsetään. Jälkimmäiset olivat fiksuja ja mukavia). (minulla on hämärä muistikuva siitä että olisin tästä aikaisemminkin kirjoittanut mutta kirjoitetaan nyt uudestaan varmuuden vuoksi).
Arkkitehtiurani kaaduttua olin hukassa. Halusin tehdä jotain taiteellista, harkitsin muotoilua ja sisustusarkkitehtuuria (josta olisin ehkä pitänyt). Kun en päässyt opiskelemaan päätin pyrkiä ammattikouluun opiskelemaan kondiittoriksi (siitä ainakin olen kirjoittanut aikaisemmin). Nyt minusta tulee jonkinlainen kuvallinen viestijä. Minun pitäisi valmistua vuoden päästä ja työpaikan saamisen lisäksi pelottaa se että olen kyllästynyt alaani. En ole puoleen vuoteen tehnyt juuri mitään ammatillista ja tunnen olevani aika hukassa. Tein tulostuksenkin kanssa aika yksinkertaisen virheen. Pelottaa.

Joskus ala-asteella melkein kaikki tytöt halusivat luokanopettajiksi. Oikeasti heistä tuli jotain kaupallista.

Lapsuudenystävistäni yksi opiskelee jotain elokuviin liittyvää, kahdesta tuli käsityöläisiä, yksi oli aika hukassa. Pihastamme minua nuoremmista vain yksi tai kaksi päätyi yliopistoon. Suurin osaa tekee jotain epämääräisen taiteellista, puolet on varmaan puu- tai tekstiiliartesaaneja. Aika outoa ottaen huomioon sen että lähes kaikkien vanhemmat olivat akateemisia. Ehkä pihassamme oli oikeasti salliva ilmapiiri. Aitoa suvaitsevaisuutta se ei ehkä ollut, kauppakorkeaan menevää kokoomusnuorta olisi varmasti oudoksuttu.

Me emme olleet koulussa suosittuja, eivät edes alkoholia käyttäneet ystäväni. Luokan suositut tytöt olivat huonoja koulussa ja puhuivat lähinnä bileistä mutta yllättäen he olivat oikeastaan ihan mukavia. Kiusaajatyttöjä luokallamme ei ollut. Suositut tytöt olivat ehkä vain vähän bimboja. Poikien kohdalla on parempi puhua hallitsevuudesta. Heitä oli ehkä viiden pojan uusnatsijengi, pelottavaksi heidät teki johtajansa suhteellinen älykkyys ja muiden jäsenten suuri koko, he olivat kaikki jääkiekkoilijoita ja aika pitkiä. Sitten oli epäsuosittuja tyttöjä ja todella epäsuosittuja poikia. Oli meidän luokallamme normaalejakin, heidät oli vain laitettu samaan opetusryhmään niiden kirottujen musiikkiluokkalaisten knssa. meidän ryhmässämme oli hylkiöitä, huonosti koulussa menestyviä, häiriköitä ja pahimpina kaikista et:n lukijat. Huhujen mukaan meillä oli yksi autovaraskin. Meidän tyttöjen ryhmämme oli vähän outo, vaatteemme olivat aika outoja ja meillä oli ristinämme asuinpaikkamme. Aika typerä syy kiusaamiseen, varsinkaan kun pihamme ei erityisen outo edes ollut (vaikka huhuttiinkin että asuimme kaikki samassa talossa ja nukuimme yhdessä, kyseessä ei ollut hippikommuuni).
Lukiossa porukkani oli vähän ulkopuolisia tyttöjä ja yksi poika, kaikki olivat jollain tavalla taiteellisia ja useat tieteellisiä. Suositut olivat äänessä joka juhlassa. He olivat outo yhdistelmä biletystä ja perinteisiä arvoja kuten lukioni henkeen sopikin. Heistä on varmaan tullut kokoomuslaisia liikemiehiä.
Ammattikoulussa luokallamme oli kolme suosittua tyttöä. He nostivat itsensä siihen asemaan ensimmäisenä päivänä ja pysyivät vallassa koulun loppuun saakka. Muut eivät ollet heistä niin innoissaan mutta heidän uskonsa itseensä voitti muiden epäuskon. Oudointa heidän touhuissaan oli se että he omivat itselleen luokan kolme poikaa. Kyse ei tuntunut olevan siitä että he olisivat pitäneet heistä tai missään nimessä halunneet seurustella heidän kanssaan, poikien persoonalla ei ollut niin väliä. He vain luonnollisesti kuuluivat valtaapitäville naaraille.
Minulla oli yksi parempi ystävä, 16-vuotias kämppikseni.
Ammattikorkeassa kaikki on muuttunut. Tuttavani ovatihmisiä jotka aivan varmasti olivat yläasteella niitä suosituimpia ja kauneimpia. Yhtäkkiä minäkin olen suosittu.
Ei siihen mennytkään kuin 14 vuotta.